tiistai 22. elokuuta 2017

Pakko vielä palata aihepiiriin Turku/Barcelona

Ihan pakko.

Terrorismi ja kaikkinainen järjestelmällinen väkivalta on väärin. Ja jokaisella tekijällä on vastuunsa. Mutta mitä ihmettä, tämä Turun poika on 18-vuotias lapsi. Ja oli Eurooppaan tullessaan alaikäinen. Joutuu nyt kantamaan vastuunsa, mutta ne hänen ympärillään jotka eivät ole hänestä huolehtineet, kantakoot nekin. Niin mukaan yllyttäneet ääriajattelijat kuin muutkin.

Väitän edelleen. Jos tämä poika olisi otettu perheeseen asumaan, joko jo Saksassa, tai viimeistään Suomessa, hän ei olisi ollut siellä veitsen jatkona. Ehkä joku muu olisi, mutta yhtä poikaa lähempänä oltaisiin ehkä parempaa maailmaa.

lauantai 19. elokuuta 2017

Barcelona, ehkä Turkukin

Rajat ylittävää pahoinvointia, globaali sota, joka on kohta tuotu jokaisen kotirappusille - jos ei muuna, niin epävarmuutena tai jopa pelkona.

Mitä tähän pitää sanoa? Aloin eilen paasaamaan samaa mitä ilmeisesti aina kun tällaista sattuu, sillä teinin mielestä tarjoan kaikkeen lääkkeeksi ruokaa ja lukutaitoa. Ja miksi en tarjoaisi? Tuskin siitä haittaakaan olisi, jos ympäri maailman kaikilla olisi ihan arkipäivää se että kunnon aterian saa säännöllisesti ja koulutus tarjoaa pääsyn samaan tietoon kuin muillekin.

Jotenkin vaikea olla siteeraamatta klassisia anarkisteja siitä, miten "an injury to one, is an injury to all". Mitä länsimaiset ihmiset, näin itsekkäästi ajatellen, tässä globaalissa tilanteessa tarvitsevat? Mielestäni elintason ja valinnanmahdollisuuksien laskua sille tasolle, että yhteisillä varoillamme saadaan nostettua kaikki toisetkin pois sieltä mudassa asumasta ja nälkään kuolemasta (ilman lukutaitoa ja mahdollisuutta ottaa selvää mitä henkilökohtaisesti ajattelee esimerkiksi Iain M. Banksin Kulttuuri -sivilisaation ekspansiivisesta ja röyhkeän hyväntahtoisesta politiikasta).

Maahanmuuttajista kohta varmaan taas puhutaan sitä ja tätä. Olen aina ollut sitä mieltä, ja olen edelleen, että paikallisilta ei oikeasti vaadita muutosta eikä sopeutumista, ollaan korkeintaan tyytyväisiä jos tulijoita ei suoranaisesti tapeta tai pahoinpidellä. Silti, toinen asia mitä länsimaiset ihmiset nähdäkseni tarvitsevat, on suora (epämukava, intiimi, opettava) yhteys tulijoihin. Minä asuttaisin joka ikisen tulijan perheeseen, vähintään vuodeksi. Suomessa on tilastojen mukaan max 400 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä (vuosittain tulijoita korkeintaan joitakin kymmeniä tuhansia). Perheitä meillä on tilastojen mukaan noin puolitoista miljoonaa. Tilaa siis on!

Voimme reagoida nopeasti, päättäväisesti ja kaikella tarmollamme. Vyöryttää rajojemme yli ylitsevuotavaa hyväksyntää ja ymmärryksenhalua, tasa-arvon ja hyvän ravitsemuksen ilosanomaa, koulukirjoja, tietokirjoja, scifi-kirjoja, keskusteluseuraa, betonilattioita, naiivia halua rauhaan.

Globaalia pasifismia hengessä we shall overcome.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Juoksun juhlaa, myrskymausteilla

Puoliso halusi juosta toisen kerran Helsinki City Marathonin, kun viimeksikin oli niin kivaa (sarkasmia) (no ei, oli meillä kaiken kaikkiaan ihan kiva perhereissu viime vuoden elokuussa). Tällä kertaa hän värväsi myös 16-vuotiaan urheilijan juoksemaan 17km eli Helsinki Street Runin. Ja kun 8-vuotias kuuli että siellä on myös kilometrin minimarathon, hän halusi mukaan ehdottomasti. Minä liityin huoltojoukkoihin. Kaksi jäljelle jäänyttä lasta onneksi tyytyivät jäämään kotiin (eli keikka onnistui yhden yön yli reissuna, ja yhdellä hotellihuoneella).

Reissu oli kiva. Menimme perjantai-iltana, ja pääkaupungissa oli kesä. Jätimme auton taas Kumpulaan yliopistolle, ja ajoimme keskustaan ratikalla. Lauantaina oltiin sitten jalkapatikassa eri suunnilla, ja mentiin auton luo illalla taksilla. Toimiva kombo.

Juoksukombokin oli toimiva. Nuorimmainen juoksi ihan intona kilometrin, jopa melko nopeasti, "pääjoukossa". Sitten saatiin banaania ja pääsy uimastadionille. Ja taas tuli ikävä Helsinkiin (jo toisen kerran puolen vuoden aikana, huolestuttavaa!). Puoliso laitettiin matkaan pitkän lounas- ja jätskitauon jälkeen, ja hiukan jännittynyt mutta tomera teini pian sen jälkeen. Nuorimmaisen kanssa vaeltelimme Töölönlahden puistoissa (ja syötiin lisää jäätelöä), ja niinhän siinä kävi että myöhästyimme 16-vuotiaan maaliintulosta! Hän juoksi hirmu hyvin, ja tuli maaliin hyvävoimaisena. Ihan mahtavaa.

Puolisolla sujui kankeasti ja hitaasti, mutta sään äkillinen muutos seitsemän aikaan saikin sitten liikettä kinttuihin. Helsinkiin oli ennustettu rankkoja ukkoskuuroja, ja kyllähän se rintama näytti mereltä kaupungin ylle vyöryvän. Olimme juuri lähdössä maaliintulostadionilta hetkeksi, käymään syömässä "ennen kuin alkaa sataa". Astuttiin katoksen alta ja katsoin tummenevalle taivaalle. Sieltä oli tulossa silminnähden sadeverho, ja sanoin että hei mennäänpä takaisin katoksen alle. Ja sitten vesi iski maahan, ja ukkospilven edellä kulkeva syöksyvirtaus iski joka suuntaan, ja oli salamaa, ja jyrinää. Voimakkain myrsky jonka muistan kohdalleni osuneen! Katoksen allakin tuli vettä  joka suunnasta, stadionilla kaatuivat hetkessä kaikki aidat ja maali, ja muut irtosälät lensi tuulen mukana ja ihmiset kiljuivat. Nuorimmainen pelästyi hirveästi. Menimme naistenvessaan odottamaan että pahin menisi ohi (ja siellä nuorimmaista huoletti kaikki ulos jääneet).

Onneksi myräkkä laantui melko pian. Huvittavaa oli, miten pian juontajat saivat taas puheensa kulkemaan, pyysivät olemaan rauhallisia, varomaan lentävää kamaa, ja selostivat juoksijoiden maaliintuloa (!) pian kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja maratoonarit sen kun juoksivat, ja maaliin tulivat. Aikamoinen kokemus kaikille.

Puoliso oli ollut just Lauttasaaressa kun vettä, salamaa ja muuta alkoi tulla. Siltojen ylitys oli hiukan pelottanut, ja juoksijat olivat tarkistaneet oliko yhden auton sisällä ketään (kun puu oli kaatunut auton päälle). Hetken oli kuulemma pitänyt sadetta bussipysäkillä. Mutta keskimäärin, sää oli saanut vaan juoksemaan kovempaa!

Meiltä jäi iltaruoka syömättä, ja muutenkin olo oli kaikilla aika väsynyt ja stressaantunut kun tapasimme stadionin ulkopuolella ja lähdimme hakemaan kamoja hotellilta ja tilaamaan taksia. Ja ajamaan kotiin. Mutta onneksi nuorimmainenkin on jo niin iso, ettei suurta draamaa nähty. Ja keskittymällä ja sisulla päästiin ihan hyvällä mielellä ja hengissä kotiin (vaikka moottoritien rampeille oli hankala päästä kun osa teistä oli suljettu kaatuneiden puiden takia) (ja minun piti ajaa).

Ikimuistoinen HCM ja HSR siis.

perjantai 11. elokuuta 2017

Ihme: toimiva vegaaninen kahvimaito

Minun piti joskus päivittää listaa, jonka tein taannoin toimivista eläinperäisten ruoka-aineiden korvikkeista. Enpä ole muistanut - ehkä siihen voisi lisätä mock duckin, jos "kanamaista" tuntua haluaa ilman kanaa... ja nyhtökauraan olen ihastunut, tomaattimaustetusta versiosta tehtyjen pyöryköiden muodossa etenkin.

Mutta suurin ihme on tässä: Oatlyn ikaffe, eli kahviin laitettavaksi tarkoitettu "maito"juoma toimii ihan oikeasti! Se ei maistu pahalta tai kookokselta, kahviin ei jää myöskään kitkerää kahvinmakua eikä kahvi näytä sen kanssa luotaantyöntävältä, se ei juoksetu, eikä ole vesimäinen. Jos sen jaksaa lämmäyttää ja vispata (kahden minuutin homma), arkikahvistaan saa ihanan lattemaisen jossa on hiukan vaahtoa päällä. Wau!

Arkeen

Vanhimmainen tuli kotiin ehjänä ja terveenä, reissuun tyytyväisenä. Olivat kuulemma tykänneet tapahtumastakin Valenciassa, ja etenkin reissuamisesta. Unta ei ollut kamalasti vissiin saatu (läpi yön valvomisia Valenciassa, öisiä nähtävyyksien katselemisia Pariisissa jne), mutta junassa ja laivan lattialla oli opittu nukkumaan. Kivaa saada hänet taas kotiin, hän on nykyään iso ja iloinen!

Peruskoulut alkoivat keskiviikkona (seiskalta ylös!) ja lukiot eilen. Kirjojen ostoa jne. Väsyttää. Tuntuu että yhtäkkiä on vanhemmillakin taas hirveästi asioita hoidettavana ja laitettavana kalenteriin. Kait se pitää ottaa niin että tehdään mitä ehditään. Ja jaksetaan.

Nyt viikonloppuna osa meistä on Helsingissä kun osa juoksee matkoja 1km, 17km tai 42km.

tiistai 8. elokuuta 2017

Keskeneräisinä kohti tulevaa

Edellinen viikko onnistui olemaan kaikille hyvä, ja melko monille rentouttava: puoliso ja 13-vuotias ohjelmoivat ja hiukan remontoivat, minä tein töitä ja luin yksin mökillä, toinen teini reissasi ympäri Eurooppaa ja toinen hoiti lehmiä, nuorimmainen sai nauttia mummin huomiosta.

Nyt koetamme kärsivällisesti elää keskeneräisyyden keskellä ja kohti koulujen vuorokausirytmiin iskevää alkua. Työhuone on autuaasti kesken, vanhimmainen edelleen reissussa. Poikien hiuksia pitäisi leikata, tekstejä kirjoittaa, tavaroita etsiä. Ruokaa laittaa.

Ken MacLeodin Tähtijaosto -kirjan viimeinen palautuspäivä on tänään, eli se tuli kaiken keskellä luettua ihan harppoen. Harmi. Se on hyvä esimerkki siitä miksi scifiä tehdään ja luetaan: antaa mahdollisuuden miettiä miten tekoälyjen kanssa oikeasti kommunikoitaisiin, millainen oikeasti voisi olla tulevaisuus, vaikkapa vallankumouksen jälkeinen sirpaleinen maailma. Millaisia olisivat ihmisten väliset suhteet ihan eri tilanteessa. MacLeodin kieli on myös paikoitellen hienoa:

"Falangisteillä oli iskulause: Credere. Obedere. Combatere. Usko. Tottele. Taistele. Minun ehdotukseni on, että epäilette, vastuttatte ja kieltäydytte. Varsinkin, jos teidät kutsutaan taistelemaan niitä ihmisiä vastaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat, että olemme kaikki yhtä kansaa."

Ja:

"Moh murahti etsien koko ajan katseellaan Bernsteinia. 'Menneisyys on vasta esipuhetta', hän sanoi, 'tulevaisuus kestää kauan. Emme ole nähneet vielä mitään.'"

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Henkilökunnan ovesta omilla avaimilla

Tyytyväistä hyrinää. Tulin aamulla töihin Arktikumiin henkilökunnan ovesta, omilla avaimilla.

Työpiste on, puhelin on, postilokero on. Jossain vaiheessa tulee luottokortti, sähköpostitunnus ja palkkaakin. On se oikea työsuhde melko kiva apurahaan verrattuna!