Nelostie vei eilen aamulla aikaisin vanhempia tervehtimään ja toi illalla myöhään kotiin. Yksin ajaminen oli nautinnollista, kun sai olla hiljaa ja kuunnella musiikkia kovalla, etenkin kun liikenne oli suosiollista (ja muutenkin tästä pohjoiseen ajokulttuuri on hiukan järjellisempää kuin tästä etelään mennessä). Tokihan matkalla näki ne pakolliset hullun lailla ohitse kaahaavat samoin kuin rekan, asuntoauton, asuntoauton ja rekan muodostamat letkat. Mutta myös rantasaunan savuja, heinäseipäitä (vielä kahdessa paikassa) sekä yhden kauneimmista valaistuksista mitä Suomesta löytää – heinäkuun loppupuolen myöhäisillan valo, kun aurinko paistaa takaoikealta peltoaukean yli.
Isä sairastaa todennäköisesti viimeistä sairauttaan, on sairastanut jo vuoden verran. Sairaalaan hän ei enää lähde, eli kovillahan tässä on äitini. Isälle onneksi äiti on ammattisairaanhoitaja, muuten ei kotona sairastamista tulisi mitään. On se äidillekin onneksi, sillä ammatillisen roolin turvin kestää kuulemma paremmin potilaan äksyilyt ja omituisuudet. Eipä siinä vaiheessa näköjään paljon aviopuolison roolilla tee. Hankalaa, hankalaa. Isän puolesta surettaa etenkin siksi, että koko elämän ajan vaivanneet ärhäkkä temperamentti, katkeruus ja toisista ihmisistä pahan ajatteleminen tuntuvat vahvistumistaan vahvistuvan. Eihän se ole kivaa kenellekään, mutta voin vain kuvitella miten sellainen asenne jäytää omaa mieltä. Voikohan sille mitään? Voiko maailman ja ihmiset oppia näkemään sellaisina kuin ne ovat? Vai näkeekö niitä kukaan sellaisina? Onko kaikilla ne omanvärisensä silmälasit, joiden avulla ihmisten teot ja motiivit tulkitsee ja arvottaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti