Sirkuksen ylistys

Oltiin eilen koko perhe sirkuksessa. Itsellä edellinen käynti oli joskus lapsuudessa; perheen lapsukaiset eivät olleet koskaan ennen kokeneet moista. Ensimmäisen tunnin ajan olivat liikutuksen kyyneleet koko ajan nousemassa silmiin. Miksi ihmeessä? Olisiko niin, että pelkkään hetkelliseen sirkusnautintoon olisi sekoittunut tietoa taidemuodon pitkästä historiasta ja hiukkanen pelkoa sen uhanalaisuudesta? Ja omaan kokemukseen olisivat vaikuttaneet suuresti kaikki lukemansa sirkuskuvaukset tai sirkuksen maailmaa muuten vaan hipaisevat tarinat ja hahmot – mieleen tuli hakematta Pepin ja Tirlittanin lisäksi ainakin Angela Carterin hurmaava aeraliste Fevvers, Peter Höegin kloviniksikin outo Kasper ja toki Robert Houghin Mabel, oikeastikin elänyt Ringling Brothersien ja Barnum & Baileyn sirkusten isojen kissojen kesyttäjä. Näissä tarinoissa sirkus on paitsi poppareita ja pellejä myös katkennneita kylkiluita, mielikuvituksellisia ihmiskohtaloita ja juoppoja klovneja. Tuskin 2000-luvun esirippujen takana loppujen lopuksi on sen kummempaa kuin kenen tahansa konttoristin kotona, mutta ainahan itselleen voi uskotella kaikenlaista…

Lisää liikutuksenaiheita löytyy sirkusesityksen luonteesta: kaikki tapahtuu TÄSSÄ JA NYT, epäonnistuminen näkyy heti – mutta toisaalta temppua toistetaan kunnes se onnistuu – musiikki soitetaan paikan päällä aidoilla soittimilla, sekä maneesilla että katsomossa on nähtävissä se täydellinen keskittyminen, joka ajaa pois kaiken muun, edes täksi hetkeksi. Kait se on se syy, miksi sirkushuvien ääreen on satoja vuosia hakeuduttu?

Joka tapauksessa, liikuttavaa oli, ja hauskaakin, ja jännää, ja lapsista hauskaa ja jännää.