Olen yksin kotona. Huu. Vein pikkupojat eilen mummin ja papan vuokramökille sadan kilometrin päähän, ja ajelin itse tänään takaisin kotiin. Tulevat huomenna tänne. Lasten kasvaessa onneksi tällaisia tilaisuuksia järjestyy toisinaan. Kotiin ajaessa ihan vaan hetkeksi tuli sellainen ihana young and free –tunne, että voisinpa tästä ajaa vaikka… vaikka… Kalajoelle tai minne tahansa, eikä kukaan tai mikään estäisi. Kuitenkin tulin kotio tekemään kierrosta laatoitusliikkeissä ja kärräämään pihalle tuotua hiekkaa hiekkalaatikkoon. Hiljaisuus, rauha ja järjestys ovat kuitenkin iiiihaania.
Tuo vapaus ajaa minne mielii… Sille on hiukan sukua se ajatusleikki, mitä joskus leikkiin kun ei saa unta tai on hirveän tylsä kotityö tai muuten ei huvita. Eli miten katoaisin jälkiä jättämättä, ja minne ja mitä kautta ja miten saisin käyttörahaa jne. Olisiko se Portugal se paikka, ja vieläkö näinä päivinä voi elättää itsensä tarjoilijana? Mikä olisi paras kulkuneuvo siirtyä mantereen toiselle laidalle niin, ettei liikkumisestaan jää tietoja mihinkään rekistereihin? Väitän, että onni parisuhteessa ja perheessä rakentuu osittain sille, että halutessaan voisi noin tehdä. Kadota, ratsastaa kohti auringonlaskua, jättää kaikki tämä. Kun itse valitsee, että jää, ja itse asiassa on erittäin onnellinen ja tyytyväinen siihen että jää – no, eiköhän ole aika itsestään selvä päätelmä miksi tämmöinen avoin mahdollisuus on hyvä tiedostaa.
Tästä tuli mieleen myös Rebecca Wellsin Jumalaisten Jajasiskojen Vivi, joka väsyttyään lapsiinsa lähti ja ajoi rannikolle. Ja tuli sitten takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti