Joulutoivotuksin

Niin se viikonloppu. Saimme lentomatkustajat kentälle ja menimme loput Järvenpäähän mummin ja papan luo. (Oli puhetta että jos ilmastokokouksessa kielletään lentomatkailu kokonaan odotamme heitä laivan ja junan kautta kotiin vasta joskus uuden vuoden tietämissä. No, se uhkakuva ainakin poistui kokouksen päätyttyä valjusti.)

Kymmenvuotias ehti tavata viikonlopun aikana entisiä luokkakavereita itäisestä Helsingistä ja viettää rennon vuorokauden tätinsä luona keskisessä Helsingissä (Luulen, että nämä käynnit tulevat entistä tärkeämmiksi kun teinivuodet alkavat.) Viisivuotias sai tavata entisen rakkaan hoitotätinsä ja käydä entisessä tutussa leikkipuistossaan. Me kaikki yhtäläisesti saimme olla isovanhempien huomassa ja seurustella villakoirankin kanssa. Hyvä oli.

Se mikä ei ollut hyvä oli keli. Säätiedotuksiin uskoen lähdimme sunnuntai-iltana liikkeelle lasten kanssa, vauvaa oli onneksi valvotettu menestyksekkäästi ja hän nukkui melkein koko matkan. Lumisade ei suinkaan hellittänyt kohta lähdettyä vaan satoi sinnikkäästi Keski-Suomeen saakka. Välillä pelotti. Ajelimme rauhassa ja onneksi yksikään rekka ei ajanut kylkeemme eikä auto muuten vaan ajautunut ojaan eikä muutakaan kamalaa tapahtunut. Vastuu lapsista tuntui voimakkaasti. Olisi ollut järkevintä jäädä vielä yhdeksi yöksi, mutta mistäs nämä aina ennalta arvaa.

Nyt saadaan olla kotona ensi maanantaihin asti, jolloin siirrymme äitini luokse uuden vuoden tienoiksi. Huomenna tulevat loputkin kotiin. Laskeudumme jouluun, keitämme hirvipaistin ja syömme suklaata, nostamme kuusen sisälle. Toivomme että ulkosaunan vesijohto sulaa ja pääsemme joulusaunaan. Kaikille rauhallista ja iloa tuovaa joulun aikaa!

Neljännen adventtisunnuntain musiikkitervehdys

Nyt ollaan jo lähellä. Otetaan Siionin virrestä numero 14 kaksi ensimmäistä säkeistöä.

Nyt kapaloidaan kaikkein vaatettajaa
ja imetetään ruuan lahjoittajaa.
Nyt itkee hän, ken ilon meille antaa
ja heikko äiti kantajaamme kantaa.

On avuton hän, jolla yksin valta
on auttaa syntiset pois synnin alta.
Ja sankari on täysin voimaa vajaa,
hän, joka vainoojamme pakoon ajaa.

(C. M. Lilliehöök, sävelmä Pohjois-Savosta)

Teksti täältä. Hauska yksityiskohta sivuilla on se, että klikkaamalla sävelmän kohdalta saa yksikätisesti pianolla soitetun virrensävelen kuullakseen.

Menoja joululoman aluksi

Hiukan päästä pyörällä nyt. Olimme suunnitelleet lähtevämme huomenna muutamaksi päiväksi Helsinkiin päin, tapaamaan isovanhempia ja puolison publiikkiin kuuntelemaan kun hän saa tutkintotodistuksen yms, lapset olivat ottaneet kaksi päivää vapaata koulusta tätä varten jne. No, kun puoliso kuuli miellyttävän lääkärinohjeen (matkustaa äkkilähdöllä etelän lämpöön), hän otti tietenkin ohjeesta vaarin ja selasi koko tiistaipäivän äkkilähtöjä paikkoihin joissa olisi lämmintä ja aurinkoista ja jotka eivät olisi kovin kaukana tai kalliita. Lähteekin perjantaina reissuun ja ottaa kahdeksanvuotiaan (matkajonossa ekana) mukaan, tulevat aatonaattona takaisin. Me muut sentään teemme niinkuin suunniteltu, eli tapaamme tuttuja ja sukulaisia kolme päivää ja tulemme sitten takaisin kotiin laittamaan joulua. Pääni ei sopeudu ihan nopeasti noin äkkinäisiin muutoksiin, vaikka kaksitoista vuotta avioliittoa onkin auttanut jonkin verran. Hyvää matkaa koko lössille joka tapauksessa...

Esikuvia tapaamassa

Viikonloppuna oli lasten partiohomman pikkujoulut, ja liityin mukaan katsomaan millaista meidän perheellä on kymmenen vuoden päästä jos hyvin käy. Mukana oli 40+ äitiä ja isiä, jotka olivat puheväleissä teiniensä kanssa. Ja mukana oli teinejä, jotka olivat iloisia, avoimia ja äänekkäitä, osasivat monia asioita eivätkä pelänneet kaataa mehua vieressä istuvan lapsenkaan lasiin.

Tuollaiseen tilanteeseen ei varmaan päästä ihan itsestään, epäilen. Siihen taidetaan tarvita noin miljoona muistuttamista ja käytökseen puuttumista, puhumattakaan mukavasta asenteesta, puhevälien ylläpitämisestä, huumorista ja lapsen tai teinin lahjojen huomaamisesta ja tukemisesta. Äh miten työlästä!

Kun asuimme vielä Itä-Helsingissä, oli asuinkadullamme juottola nimeltä Valkeat yöt. Siitä kehittyi elämän pohjamutiin vajoamisen vertauskuva aika monille meistä lähiseudun rouvista (vaikka sieltä saikin hyvää pizzaa ja epäilemättä usea rouva oli käynyt siellä ihan hyvällä omallatunnolla muissakin asioissa.). Semmoinen kielikuva siitä, miten viime lopussa voi käydä, jos lakkaa ponnistelemasta ja antaa mennä vain. ”Ei se mikään ihme olisi, jos minäkin olisin siellä Valkeissa öissä,” saatettiin sanoa. Mieluummin kivojen teinien kanssa kotona kuitenkin.

Melkein kuin kokoussalissa

En tiedä oletteko jaksaneet seurata YK:n suurta ja hypetettyä ilmastokokousta Kööpenhaminassa. Itse olen lukenut kyllä lehdestä missä mennään, mutta sen syvemmälle en ole jaksanut tai ehtinyt mennä. Eilen illalla ajattelin kuitenkin kaivella hieman nettiä jotta pääsisin kokoustunnelmaan. Täältä on vaikea löytää mitään kaikkien lyhenteiden viidakosta. Tämä on jo hiukan helpompi. Mutta kas! Verkostahan löytyvät nämäkin! Nämä päivittäin ilmestyvät uutiskirjeet ovat kansalaisjärjestön tekemiä, mutta niin luotettavia ja puolueettomia, että eri maiden lähetystöjen väki noutaa omansa heti aamusta ja selaa nopeasti läpi nähdäkseen mitä eilen oikein tapahtuikaan ja mitä kivaa tänään olisi tarjolla sivutapahtumien tai ilta-ohjelman puitteissa, jos mihinkään kivaan ehtii. Jos viitsitte avata vaikkapa tämän, viime lauantain uutiskirjeen ihan vain kokeeksi, näette myös huolella ja elävästi kirjoitettuja selostuksia kokoussalin tapahtumista. Saudi-Arabia sanoi yhtä, Venezuela sanoi toista, ja Tuvalu sanoi että on “irony of the modern world that we are waiting for some senators in the US Congress to conclude their discussions before we can proceed.” Hatunnosto taas kerran niille, jotka salissa ja etenkin pienemmissä neuvotteluryhmissä jaksavat vuodesta toiseen kuunnella, kommentoida ja osallistua. Kioton sopimus oli aikanaan jymypaukku ja oikeasti tärkeä juttu. Toivotaan että Kööpenhaminassa saavat isot herrat ja ahkerat virkamiehet puurrettua kasaan vielä jymymmän paperin. Yhteisestä sopimuksesta ne isot kansainväliset muutokset alkavat.

Asiasta toiseen. Puolisolla on ollut kaiken syksyn stressin ynnä muun takia pahat ihottumat. Kävi tänään ihotautilääkärillä ja sai pitkän sairasloman ja komennon mennä "ilmastomatkalle" lämpimään maahan. Haa! Ilmastomatkalla varmaan on monta välilaskua ja lento vastatuuleen.

Paukkuu

Pakkanen paukkuu. Ei kyllä niin maailmanlopunmeiningissä kuin vaikkapa Ilta-Sanomat on uutisoinut jo etukäteen, mutta sen verran ettei vauvan kanssa huvittanut ulkoilla ja koululaisille oli kaivettava esiin välihanskoja ja kypärämyssyjä. Luullakseni suomalaiset kuitenkin muistavat, vaikkapa niinkin kaukaa kuin viime talvelta, että joskus on kylmä ja joskus jopa tosi kylmä. Silloin on esilämmitettävä auto, käytettävä talvikenkiä ja isoja kaulahuiveja, varottava jäädyttämästä kameraa ja kännykkää, muistutettava lapsia tulemaan sisään jos poskipäistä tai varpaista menee tunto. Henkilökohtainen pakkasennätykseni, ihan itse mitattu, on Kilpisjärven jäältä helmikuulta 1998, -40.3 astetta. Noin kylmässä ei pysty kävelemään kovaa kun hengästyminen ei tunnu hyvältä.

The Journey of the Magi

Kolmannen adventtisunnuntain musiikki onkin runo. Olen pitkään tykännyt tästä T.S.Eliotin ehkä paremmin loppiaiseen sopivasta itämaan tietäjät -pätkästä. Tämä runo ja monta muuta täällä.

"A cold coming we had of it,
Just the worst time of the year
For a journey, and such a long journey:
The was deep and the weather sharp,
The very dead of winter."
And the camels galled, sore-footed, refractory,
Lying down in the melting snow.
There were times we regretted
The summer palaces on slopes, the terraces,
And the silken girls bringing sherbet.
Then the camel men cursing and grumbling
And running away, and wanting their liquor and women,
And the night-fires gong out, and the lack of shelters,
And the cities hostile and the towns unfriendly
And the villages dirty, and charging high prices.:
A hard time we had of it.
At the end we preferred to travel all night,
Sleeping in snatches,
With the voices singing in our ears, saying
That this was all folly.

Then at dawn we came down to a temperate valley,
Wet, below the snow line, smelling of vegetation;
With a running stream and a water-mill beating the darkness,
And three trees on the low sky,
And an old white horse galloped away in the meadow.
Then we came to a tavern with vine-leaves over the lintel,
Six hands at an open door dicing for pieces of silver,
And feet kicking the empty wine-skins.
But there was no information, and so we continued
And arrived at evening, not a moment too soon
Finding the place; it was (you may say) satisfactory.

All this was a long time ago, I remember,
And I would do it again, but set down
This set down
This: were we lead all that way for
Birth or Death? There was a Birth, certainly,
We had evidence and no doubt. I have seen birth and death,
But had thought they were different; this Birth was
Hard and bitter agony for us, like Death, our death.
We returned to our places, these Kingdoms,
But no longer at ease here, in the old dispensation,
With an alien people clutching their gods.
I should be glad of another death.

Ruoka- ja musiikkimatkoja

Vauvan ruokamatka on todella hidas. Vasta nyt, kun kiinteitä ruokia on tarjottu jo kohta kuukausi, suu alkaa avautua lusikan lähestyessä ja ruokaa mässytetään suussa mieltyneen näköisenä ja jopa nielaistaan. Ja nyt ei todellakaan puhuta suurista määristä, pari-kolme teelusikallista (sellaista täyttä siis) menee kerrallaan, korkeintaan. Muistelen edellisiä lapsia, ja kyllä ne taisivat samasta lähtötilanteesta päästä isoihin lautasellisiin puuroa vuoden ikään mennessä.

Kaikesta kiinnostunut ja kovin liikkuvainen kahdeksanvuotias tuli pari viikkoa sitten koulusta ja kertoi haluavansa alkaa soittaa viulua. (Mistä se tuli mieleen????) No hyvä. Puolison kanssa sanoimme että no hyvä, mutta aloitetaan kuitenkin pianotunneilla. Kun on tuo talokaupoissa mukana tullut pianokin olohuoneen nurkassa, ja kun puoliso omasta lapsuudestaan muistaa sekä piano-, viulu- että kornettitunteja. Poika oli eilen tutun musiikinopettajan kanssa ekalla soittotunnilla ja hyvin meni. Avasivat pianon ja tutkivat sen vasaroita ja muita, ja soittivat siinä sivussa Aaronin pianokoulun kolme ekaa kappaletta. Tässähän se nähdään onko puolison musikaalisuutta päässyt periytymään jälkikasvulle, ja hirmuvilkkaalle jalkapalloilijalle tekee kyllä hyvää istua puoli tuntia paikallaankin joskus.

Neljä kuudesta

Koululaiset saivat eilen sikainfluenssarokotteen koulussa, eli neljä kuudesta on rokotettu. Lähinnä olen tyytyväinen siihen, että pienet pojat saivat hyvät rokotuskokemukset, eikä asia enää pelota. Edellisistä kerroista oli sen verran aikaa, että pieni kammotus oli nousemassa pintaan.

Muuten kuuluu arkea juhlien jälkeen. Rauhoittuvampaa. Meidän ja naapurin viisivuotias leikkivät yhdessä. Vauva totuttelee edelleen hitaasti kiinteisiin ruokiin. Kirjoitan apurahahakemusta aina silloin kun hakemuksen toiset osapuolet eivät kirjoita, ja kun ehdin. Eilen oli puolisolla synttärit, söimme liikaa uunijäätelöä.

God rest ye merry, gentlemen

Pitäisi kirjoittaa jotain Kööpenhaminan ilmastokokouksesta. Mutta puhukoot tiedotusvälineet puolestaan.

Jatketaan sen sijaan joulunodotusta musiikillisissa merkeissä. Muutaman suomalaisen joululaulun lisäksi kylmät väreet saa varmasti Bachin Jouluoratorion alun rummunjysähdyksistä sekä brittiläisistä carolseista. Oma lemppari on tämä, tässä King's Collegen kuoron perinteisenä versiona.

God rest ye merry, gentlemen
Let nothing you dismay
Remember, Christ, our Saviour
Was born on Christmas day
To save us all from Satan's power
When we were gone astray
O tidings of comfort and joy,
Comfort and joy
O tidings of comfort and joy

Fred Vargas -pulma

Kirjastosta lähti dekkarihyllystä mukaan Fred Vargasin salanimellä kirjoitettu Painu tiehesi ja pysy poissa. Olisi se näköjään voinut löytyä ihan kaunokirjallisuushyllystäkin. Lämminhenkistä juonenkuljetusta, hitusen koomiset mutta kiinnostavat henkilöhahmot ja tavattoman kutkuttava rikosongelma. Mutta missä vaiheessa minä tähän ehdin uppoutua???? (Myöhään yöllä oli tämänhetkisestä vireystilasta päätellen huono vaihtoehto.)

Pää täynnä kohtaamisia ja keskustelua

Viime torstaina kello kuusi aamulla minä ja vauva jätimme lopun perheen äitini hoiviin ja lähdimme linja-automatkalle Kuopion kautta Joensuuhun. Sieltä saimme kyydin Kolille, josta löytyi nelisenkymmentä kollegaa talvitutkimuksen alalta ja jossa seurustelimme ja kuuntelimme esitelmiä ja hengailimme käytävillä ja söimme juhlaillallistakin. Nukkumaan.

Perjantaiaamuna kello kuusi ajoimme kimppataksilla Joensuun lentoasemalle, josta koneella Helsinkiin. Pientä adrenaliinia oli veressä kaikkien näiden reissujen ajan, huutava vauva olisi ollut epämukava kaikille matkustajille. Onneksi lentokin meni pienillä kitinöillä, osaksi omassa turvakaukalossa. Vetäydyimme hetkeksi hotellille syömään aamiaista ja laittautumaan ja odottelemaan hermostuneesti päivän päähenkilöä. Puoliso hyysäsi vastaväittäjää kaikkien akateemisten perinteiden mukaan, eli kulkivat yhdessä pukuvuokraamoon ja yliopistolle jne, ja hyvä kun puoliso ehti kiskoa itselleen frakin päälleen. Ei ainakaan jäänyt aikaa hermoilla. Yliopistolla oli luokkakokousfiilis. Niin tavattoman paljon väkeä, joiden kanssa on tullut opiskeltua tai tehtyä töitä viisi tai jopa kymmenen vuotta sitten! Maltettiin kuitenkin siirtyä väitössaliin. Hermostutti, ja hyppäsin kitisevää vauvaa tekosyynä käyttäen käytävään kun olin nähnyt kolmen komean herran frakeissaan (väittelijä, kustos, vastaväittäjä) tulevan saliin ja asettuvan etiketin mukaisille paikoille etiketin mukaisia sanoja lausumaan. Vauva nukahti noin tunnin päästä, ja päästiin seuraamaan keskustelun loppuja. Kuulemma väitös oli ollut asiallinen ja keskusteleva, siitä oli jäänyt hyvä mieli. Nousivat lopuksi seisomaan ja vastaväittäjä sanoi että hän suosittaa että väitöskirja mömmömmömmömm. Näyttivät tyytyväisiltä edessä, eli varmaan hän suositteli hyväksymistä vaikken mitään selvää saanutkaan. Vyöryimme kaikki salin ulkopuolelle onnittelemaan ja kahvittelemaan, tunnelma oli oikein kiva.

Takaisin hotellille hetkeksi aikaa hengittämään ja syömään hampurilaisia (verensokeritaso ailahteli siinä adrenaliinitason vierellä), sitten puoliso singahti taas hakemaan vastaväittäjää, tällä kertaa hänen kunniakseen järjestetyille illallisille, karonkkaan. Oli syksyn vilkkain pikkujouluviikonloppu eli vieraat odottivat, odottivat ja odottivat että arvokkaat herrat tahoillaan (kustos odotti hermoillen toisessa paikassa) saisivat taksin ja pääsisivät perille. Pääsivät kaikki yhtä aikaa 20 minuuttia myöhässä. Sitten syötiin ja seurusteltiin. Paikalla oli tosiaan niin paljon ei ihan joka päivä toisiaan tapaavia kollegoja että tunnelma oli äänekäs ja iloinen. Puheita tuli ja ne olivat osuvia ja henkilökohtaisia. Puolisoa paitsi onniteltiin myös kiiteltiin kaikesta vuosien aikana annetusta avusta opinnoissa, seurasta matkoilla ja tietokoneiden korjauksista.

Minä ja vauva seurasimme kaikkea ylpeinä aina kun emme olleet käytävässä tai huoneessa lepäilemässä. Ihmeen hyvin pikkuinen jaksoi. Saimme tuuletettua väen ulos salista hieman yhdentoista jälkeen, osa seurueesta jatkoi Miljonääriklubille jossa kuulemma frakkipuvun valkoiset hanskat näyttivät hyviltä.

Lauantaiaamuna hinasimme autoon kaikki huoneeseen kertyneet 15 nyssäkkää tavaraa, ja ajoimme puolison vanhempien luo pienimuotoisille onnittelukahveille (noin 20 vierasta). Päähenkilö alkoi olla aika naatti, mutta mukavaa oli jälleen. Illalla ajoimme kotiin ja kiitimme äitiäni talon pystyssä pitämisestä. Sunnuntaina oli vieraita talo täynnä, klo 12 ja 19 välillä meillä kävi kymmenvuotiaan laskujen mukaan 48 vierasta (vauvat ja vaarit mukaan lukien). Tarjoomukset riittivät, äitini auttoi keittiössä, eri vieraslajit (naapurit, sukulaiset, seurakuntalaiset, työkaverit) eivät riidelleet keskenään ja taas oli kivaa.

Sunnuntai-iltana olimme reporankoina. Mutta kyllähän tuota kannattaa juhlia.

Aloittakaamme joulukausi

Ensimmäinen adventtisunnuntai on takana ja joulukuukin avautunut, eli aloitan joulukauden soittamalla itselleni Rajattoman muutaman vuoden vanhalta joululevyltä Joululaulun Topeliuksen sanoihin. Tämä laulu kokoaa yhteen jo monen joulun hyvät tunnelmat: lämpimän hämärän, tuoksuu hyvältä, on juuri syönyt tai aikoo kohta syödä hirven lihaa tai lohta tai marmeladia tai luumurahkaa tai imellettyä perunalaatikkoa. Kuusi seisoo nurkassa ja siitä hohtaa se ihana kuusenkynttilöiden valo. Ei ole tarvinnut herätä aikaisin eikä tarvitse tehdä töitä moneen päivään. Ulkonakin on kaunista ja lumista. Saunasta voi kävellä pakkasessa sisään, jos ei olisi niin likinäköinen, näkisi kaukana korkealla tähtiä, ja ympärillä metsän pimeyden. Myöhemmin saa lahjoja. Tämä tunnelma on sekoitus muistoja lapsuudesta ja nykyisiä oman perheen jouluperinteitä, ja toiveita. Ja vaikka muistot ja nykyjoulu rakentuvatkin paljolti materiaaliselle hyvälle - ruokaa ja tavaraa - on siellä sisällä ja takana se mysteeri.

Tervehtii jo meitä joulu ihanin.
Tuli kylmän teitä, armas kuitenkin.
Joulu tupaan astuu meille hymyten.
Pyörii lapsiparvi juhlapukuinen.
Joulukuusi hohtaa, tuttu valo tuo
sydämemme johtaa seimen lapsen luo.
Loista joulutähti, tielle lapsuuden!
Mielelläni aina sinuun katselen.
(Z. Topelius)

Juhlaennakointia

Meillä on alkamassa viikko, johon sisältyy tavallisten koulujen ja menojen ja lastenhoitojen lisäksi minun ja vauvan meno tutkimuspäiville Kolille sekä puolison väitös ja kaikki siihen liittyvä valmistautuminen ja juhliminen ja juhlien valmistelu paikoissa a, b, c ja d. Palaan siis koneelle joskus kaiken tämän jälkeen. Nyt ottamaan selvää bussiaikatauluista Joensuuhun, pitopalvelun maksujärjestelyistä, kirjoittamaan pöytäkortteja jne.

Askeleita

Seuraavia edistysaskeleita on nähty:

Vauvalle puhkesi ensimmäinen hammas ja hän sai myös parsakaalia.

Viisivuotias kävi hakemassa sikainfluenssarokotteen (meni sujuvasti, odotella ei juuri tarvinnut vaikka porukkaa olikin paikalla, ei itkettänyt, jälkioireina jalan jomotusta muttei muuta) eli rokotusprojektimme tilanne on kaksi kuudesta.

Leivoimme hurjan määrän pipareita, tarkoitus on tarjota niitä ensi viikon sunnuntaina puolison väittelykahveilla (sattuu ekaan adventtisunnuntaihin).

Harmaata

Kylläpä on harmaata kun ollaan vähän plussan puolella ja vettä tihmii ja jalkakäytävät ovat jäisiä ja vähät lumet hupenee ja alta paljastuu huonosti haravoitu heinikko. Toivotaan lunta viimeistään ensi viikon loppupuolelle. Yhtään ei käy kateeksi myöskään tänne alkusyksystä muuttaneita kongolaisia. Eipä ole tullut heitä nähtyäkään pitkiin aikoihin. Jospa jaksavat pitää lippua korkealla vielä pari kuukautta, ja jospa heilläkin tammikuussa alkaa taas elämä voittaa kaiken pimeyden ja märkyyden jälkeen.

Kohta puolivuotiaalle on löydetty uusi hupi: isojen veljien autoradalla ajamista on todistetusti jaksettu seurata yli 40 minuuttia yhtäjaksoisesti.

Pikkuvauva kasvaa isommaksi

Nyt se on sitten ohi, se täysimetys. Ihan kuuteen kuukauteen ei tällä kertaa menty, sillä parin viikon päästä lietsutaan ja juhlitaan urakalla – silloin on näppärää jos lapselle voi antaa välillä vaikkapa perunaa ja parsakaalia kaupan purkista.

Ruokalistalla oli eilen äidinmaitoon tehtyä perunavelliä. Koko perhe liehui syöttötuoliin tyynyllä pönkätyn vauvan ympärillä niin kuin ei olisi ennen mössöjä syövää lasta nähnytkään. Hyvä kun äiti sai lusikan työnnettyä jostakin välistä. Perunaa meni joitakin lusikallisia, toki epäluuloisen ilmeen kera, eli eiköhän tämä tästä saada osaksi päiväkuvioita. Jonkin verran uusi ruoka-aine vissiin myllersi mahassa illalla. Katsotaan miten tänään käy.

Olemme menneet kiinteiden aloituksessa hitaalla ja kokeilevalla menetelmällä kaikkien lasten kanssa, isänsä on kuitenkin sen verran allerginen. Noin yksi uusi ruoka-aine viikossa siis, eikä mitään yleisallergisoivaa ennen kuin isompana. On hirmu hauskaa laatia listoja siitä, missä järjestyksessä ruokia kokeillaan. Peruna, parsakaali, kukkakaali, mustikka ja luumu ovat nyt ekana vuorossa. Viljoilla ja lihoilla ei pidetä kiirettä. Kovin luonnonmukainen tällainen systeemi ei ole, täällä on kiinnostava teksti siitä miten vauva alkaa syödä kiinteitä luonnostaan.

Tuonne sivupalkkiin voisi halutessaan laittaa rokotusprojektinkin, sen verran kömpelösti tuntuvat kotikaupungin sikainfluenssarokotukset sujuvan. Meillä on nyt rokotettu kuudesta yksi, se allergikko ja astmaatikko. Mutta hyvä kun hänet, meillä muilla ei varsinaisesti pitäisi olla hätää vaikka tauti iskisikin.

Ghana-projekti avattu

Meillä ollaan kiinnostuttu kaukomatkailusta mutta onneksi myös kehitysyhteistyöstä, puoliso on jopa joskus ollut Meksikossa rakennuskeikalla. Paikallinen seurakunta on harrastanut afrikkalaisten sisarseurakuntien auttamista jo jonkin aikaa, nimenomaan rakentamalla. Viime talvena olivat tekemässä kirkkoa ja vessoja Gambiaan ja nyt on pitkän tähtäimen suunnitelmissa Ghanaan, Anyinesuson kylään rakennettava terveysasema. Keskustelimme asiasta perheen kesken, ja näillä näkyminen reissuun ja tiiliä kantamaan olisimme lähdössä minä ja äärimmäisen innostunut esikoinen – tuolloin jo kahdentoista. Hei hei kuinka kivaa kun on jotakin jota odottaa! Reissu pitää maksaa itse, joskin ryhmä on saanut sen monesti aika edulliseen hintaan. Koetamme siis säästää pikkuhiljaa suuren osan siitä noin kahdestatonnista, jonka tulemme tarvitsemaan. Avasimme eilen projektimme virallisesti ja tyhjensimme raidalliseen korkeaan peltipurkkiin sekalaisten ja monissa muutoissa mukana kulkeneitten säästöpossujen sisällöt. Puolison lompakosta löytyi vielä kaksikymppinen. Ghana-projektimme tila on siis tällä hetkellä 92,05 euroa plussan puolella! Laitan huvikseni tuohon sivupalkkiin projektin saldon, toivon mukaan reilun vuoden päästä se on lähellä tavoitettamme.

Pöperöitä ja tyttökirjoja

Onko tämä suvaitsemattomuutta, onko tämä kyvyttömyyttä lukea muuta kuin kevyttä dekkarihömppää vai onko tämä vain lyhyttä pinnaa? Aloitin lukemaan kehuttua Rajaa Alsanean kirjaa Riadin tytöt. Pääsin sivulle 21 kun keitti yli. Nyt ei ole kysymys kirjan huonoudesta tai eri uskonnoista, nyt on kysymys skandinaavisin silmin täysin yhdentekeviin yksityiskohtiin takertumisesta, niin tytöillä kuin heidän lähipiirillään ja yhteiskunnallaankin. Millaisella yhteiskunnalla on ollut ja on aikaa ja energiaa vahtia mitä kukin laittaa päällensä? Tai kenen kanssa kukin kaupungilla kulkee tai kulkeeko. Jokin aika sitten radiouutisissa kerrottiin Sudanissa vangitusta naisesta, jonka rikos oli ollut housujen käyttäminen. Kymmenvuotiaan naisenalun ilme oli näkemisen arvoinen. ”Miksi?”, hän kysyi vilpittömän ällistyneenä, kykenemättömänä näkemään teossa mitään erikoista. Hurraahuuto skandinaaviselle tasa-arvolle ja terveelle välinpitämättömyydelle! Vaikka kolikon kääntöpuolella olisi kuinka alkoholin väärinkäyttö ja teiniraskaudet – kyllä otan sata ja miljoona kertaa mieluummin ne JA vapauden tehdä työtä, mahdollisesti jopa kutsumuksensa mukaista työtä, olla tasa-arvoinen osa perhettä ja sukua, olla vapaa menemään ja kulkemaan ja tekemään ja ajattelemaan ja sanomaan ja vaikka mitä.

Asiasta keveämpään. Kehuin kokanneeni viime viikonloppuna pöperöitä, joita kymmen- ja viisivuotiaat eivät meillä söisi. Tässä niistä kaksi:

Tonnikalasalaattiin tulee kierrepastaa, tonnikalapaloja vedessä, punaista paprikaa, herneitä, omenaa, juustokuutioita, tilliä, suolaa, mustapippuria ja majoneesia. Se on tosi hyvää!

Välipala- tai iltapalapöperö tehdään tehosekoittimessa, ja siihen tulee sekalaisia marjoja pakastimesta, luonnonjugurttia, maitoa, sokeria, oliiviöljyä ja täysjyvämuroja. Tämän nauttimista täytyy varoa jos on ihan terve, saattaa saada supervoimat.

Lorvien

Viikonloppu meni lorvien. Yksi hyvä syy oli se, että podimme vauvan kanssa nuhaflunssaa, eli sain kiusata lasta nenätipoilla jotta syöminen ja nukkuminen sujuisivat. Hyvin pieni vaivahan tämä on moniin suurempiin verrattuna.

Suuremmista vaivoista puheenollen, puoliso kuuluu possuflunssan riskiryhmään, eli saanee rokotteen tällä viikolla. Nuoriso varmaan rokotetaan myös lähiaikoina. Me vauvan kanssa varmaan sairastetaan tauti ennen omaa rokotusvuoroamme...

Viikonloppua kevensi myös se, että kymmenvuotias ja viisivuotias menivät kolmeksi päiväksi mummilaan. Tällaiset eri kokoonpanoilla tehdyt reissut ovat tärkeitä näinkin isossa perheessä. Me jäljelle jääneet totesimme miten hiljaista kotona on "vain" nelistään. Laitoimme ruokia joista isosisko ja pikkuveli eivät tykkää ja annoimme isonveljen pelata jalkapallopeliä tietokoneella. Kävimme myös isonveljen, 8 vuotta, kanssa pizzabuffetissa syömässä. Kulinaristi katsoo kaikkea tarjolla olevaa ja pyytää: "Voinko minä saada tuota raakaa sipulia?" No toki. (Kun kulinaristi oli vuoden vanha, olimme käymässä joillakin ylioppilasjuhlilla. Isäntäväki huomasi, että lapsi syö melkein mitä vain ja halusi tietää makumieltymysten rajat. "Anna sille tuota papusalaattia! Se söi! Anna sille oliiveja!")

Puoliso järjestää lisäohjelmaa

Puoliso on tehnyt väitöskirjaansa aika monta vuotta, ja nyt tuo mokoma aikoo väitellä. Voineeko kieltääkään, vaikka touhua riittää ovista ja ikkunoista muutenkin. Kirjat on painatettu, salit ja vastaväittäjät varattu, kahvitukset, karonkkapaikat ja -menut, ja –kutsut hoidettu. Puoliso käy töissä ja hoitaa osansa kodista ja perheestä, ja sen lisäksi valvoo myöhään stressaten väitöksestä, yrittäen lukea kirjaansa läpi (kamalaa kuulemma) ja katsoen huonoja ohjelmia TV:stä. Muistelen, että viimeiset viikot eivät olleet kovin mukavia, mutta toisaalta helpotus jälkeenpäin oli valtava.

Teimme yhteispäätöksen juhlia asiaa nyt oikein kunnolla. Helsingissä on tosiaan väitöksen jälkeen kahvitus ja illalla kunnollinen juhlava karonkka. Seuraavana päivänä siirrymme juhlimaan puolison vanhempien luo hänen sukunsa ja ystäviensä pariin. Ja sitä seuraavana päivänä juhlimme vielä täällä Keski-Suomessa kutsuen paikallisia ystäviä, työtovereita ja minun sukulaisiani. Seuraavat juhlat, jotka tässä huushollissa järjestetään, ovat suurella todennäköisyydellä jotenkin lasten asioiden liittyviä.

Helsingin yliopistosta väitteleminen on aikamoinen taitolaji. Vuosisataiset perinteet ja monien uudistusten tuomat muutokset ovat muokanneet työn esitarkastuksen, painatus- ja väittelyluvan saannin, itse väitöksen yksityiskohdat, pukeutumisen ja juhlaetiketin monimutkaiseksi. Sitä kuvaa netistäkin löytyvät ohjeet väittelijälle – useita kymmeniä kohtia sisältä muistilista kaikesta mahdollisesta. Joskus tuntuu, että vähempikin riittäisi. Että testataanko tässä kaiken lisäksi yksityiskohtaisten ohjeiden noudattamiskykyä ja muistia. Rahaakin menee mm. frakin vuokraan tai hankkimiseen (vastaväittäjäkin tarvitsee yhden…). Mutta toisaalta – tietääpä ainakin ettei ole mennyt se matalimman aidan kohdalta, ja mainitsinko jo siitä jälkikäteen tulevasta helpotuksen tunteesta - ?

Hui sentään

Oli kiva viikonloppu. Perheen nuoret aikuiset osallistuivat jonkin verran nuorten aikuisten päiville ja lapset jonkin verran lasten päiville. Kymmenvuotiaalla oli paikalla kaveri, eli hän olisi ollut tapahtumassa perjantai-illasta sunnuntaiaamupäivään jos olisi saanut. Mikäs siinä, onhan kaverin kanssa kiva hengailla, ja jos vielä välillä saa ruokaa ja on sopivaa ohjelmaa niin aina parempi. Ja ympärillä laumoittain turvallisia aikuisia. Minulle lisäbonus oli se, että tapahtuman turvin päästiin keskustelemasta osallistutaanko yleiseen Halloween -juhlintaan vaiko eikö.

Tällä hetkellä lapset leikkivät muuten kauhukammiota. Siinä toiset tekevät kauhean sisällön vaatekaappiin, ja yksi menee sinne pelkäämään.

Odotettavissa menevä viikonloppu

Minulla tai puolisolla ei ole suurta hinkua kiipeillä katoilla tai kaataa puita iltahämärissä, eikä meillä myös ole vieläkään pitkiä tikkaita, painepesuria tai moottorisahaa. Tilasin siis apumiehet tyhjentämään rännit, pesemään katot, koluamaan talon yläpohjan kattovuotojen varalta ja kaatamaan kaksi tarpeettoman suureksi kasvanutta pajua. Olivat meillä eilen muutaman tunnin ja kaikki on valmista talvea varten. Tänään oli siis sopiva aamu herätä pikkupakkaseen ja syksyn toiseen ohueen lumipeitteeseen. Mutta mitä sanoo suomalaisen kasvatuksen saanut sisin? No tietenkin, että itsehän tuollaiset hommat pitäisi tehdä ja kyllähän jokaisessa huushollissa olisi oltava edellä listatut välttämättömyystarvikkeet. Äh. No ainakin meidän ja naapurin viisivuotiaat ovat nauttineet täysillä pihalle ilmestyneistä puupölkyistä ja risukasasta.

Mehtäpäiväkirjat hiljentyy pitkäksi viikonlopuksi. Puolison sisko tulee meille majoittumaan ja olemme varmaan koko porukka lietsuamassa perjantaista sunnuntaihin täällä, kun tapahtuma kerrankin on kotikaupungissa ja ihan meitä lähellä.

Vieroitusoireita odotettavissa

Meillä on aina katastrofi jos kahvi tai norjalaistyyppinen ruskea juusto loppuvat. Äiti antoi joku viikko sitten tyrnejä. Aluksi ne olivat ihan hirveitä, muta vähitellen totuin kipolliseen aina iltapalan yhteydessä. Entä nyt kun ne ovat loppu?

Olen vihdoinkin saamassa loppuun Komisario Beck –sarjaa. Armollisesti viimeinen kirja on melkein kaksi kertaa pidempi kuin aikaisemmat, mutta loppuu sekin vääjäämättä. Mitä sitten voi muka lukea?

Kun lukeminen onnistuu aika pirstaleisesti eikä myöhään illalla oikein voi nukkuakaan vauvan kanssa seurustelulta, olemme päätyneet katselemaan puolison kanssa mahtavaa 80-lukuista komediasarjaa Only Fools and Horses. Tämä oli minulle tähän saakka tuntematon suuruus, mutta nyt minua kiinnostaa tavattomasti miten sekalaisen tavaran ostaja ja myyjä Derek (Del Boy), pikkuveljensä Rodney ja setänsä Albert tulevat pärjäämään. Tarvitsen tosin englanninkielisen tekstityksen pysyäkseni kärryillä cockney –englannin kiemuroissa. Suomenkielistä ei ole tarjolla. (Se mistä käytetään nimitystä "Cockney rhyming slang" on ihan käsittämätöntä!) Puolison kulttuurillinen tulkkaus on joskus välttämätöntä tekstityksen lisäksi. This time next year we'll be millionaires!

Pölyisiä papereita

Aamun lehdessä kerrottiin, että Suomi on yksi harvoista YK:n jäsenmaista, jotka ovat maksaneet järjestölle kaikki maksunsa. Näin on tehnyt vain 22 192:sta jäsenmaasta. YK:n maksuthan eivät ole pieniä (Kaksivuotiskauden budjetti oli kolme ja risat miljardia euroa, Suomi maksaa sääntömääräisestä budjetista noin 0.5%. Lisää tietoa täältä.) Jäsenmaksujen lisäksi kuluja peritään mm. rauhanturvaamiseen, kansainvälisiin tuomioistuimiin ja vaikkapa ilmastosopimuksen pykälien toteuttamiseen. Mutta kyllä tässä minusta on sama juttu kuin verojen maksussa. Mieluummin veroja ja toimiva koulujärjestelmä kuin toisin päin. Ja mieluummin YK:n maksuja ja vastineeksi pyrkimys parempaan maailmaan.

Äitiyslomalla ei tietenkään pitäisi lojua koneella bloggaamassa, vai miten on? Tuskin ainakaan olisi syytä tehdä töitä. Nykyisessä työvaiheessa pitkä kotirupeama (helpon vauvan kanssa) tuntuu tosin antavan ihanan väljän mahdollisuuden paikata rästissä olevia aineistojen käsittelyjä, ja jopa aikaa tehdä uusien aineistojen käsittelyä varsinaista töihin paluuta odottamaan. Olen siis viime aikoina aina joutessani naputellut koneelle ikivanhoja lumimittaustuloksia ympäristökeskuksen paperikopioilta (tämä on uutta aineistoa jos mikä…). 60-luvulta, joissakin tapauksissa jopa 40-luvulta alkavat aikasarjat eivät ole välttämättä edes digitoituja, ja harva tietää aineistojen olemassaolosta. Kuitenkin joihinkin hommiin nimenomaan tällaiset kattavat ja jatkuvat mittaussarjat ovat välttämättömiä. Miten havaitaan muutoksia luonnonolosuhteissa, jos joitakin muuttujia ei seurata systemaattisesti? Ja joitakin muuttujia ei voida seurata automatisoiduilla sääasemilla. Tarvitaan se maatilan isäntä tai emäntä joka ottaa mittavälineet, kävelee metsässä, aukealla maalla ja suolla, lunta tippuu kauluksesta sisään, käveleminen on hankalaa tai sukset jäävät jumiin puuntaimien oksien alle, mittaukset eivät ole ihan tarkkoja, joskus olosuhteet ovat tosi hankalat edes kelvollisten mittausten tekoon, isännän tai emännän käsiala on koukeroista ja huonoa. Kohtaan muita ilmoituksia kirjoitetaan omin käsin omia huomioita: Puntari alkaa olla rikki. Lumi nuoskaa. Rinne paikalla jo joitakin pälviä joista lumi on häipynyt. Lomake lähetetään Helsinkiin, arkistoon haudattavaksi. Harras toive on, sekä minun että monen muun alalla toimivan, että tätä hiukan kömpelöltä kuulostavaa mittausjärjestelmää ei ajeta alas edes näinä kehittyneen teknologian ja tiukan rahan aikoina. Kymmenien vuosien päästä tutkijat kiittävät.

Työrupeaman laadusta puheen ollen, vaikka on kuinka äitiyslomalla, on myös päätettävä tutkimusryhmäläisten kanssa minne laitetaan mittausasemia ensi talveksi ja kuka niiden huollon hoitaa. Samoin on hiukkasen oltava mukana artikkelien viimeistelytöissä (tässä koetan mennä aika matalan aidan kohdalta, kotona ei pysty keskittymään tarvittavan pitkiä aikoja kerrallaan). Ehkä vastenmielisin työtehtävä on taas alkava apurahahakemuksen kirjoitusurakka. Onneksi itse teksti ja yhteistyökuvio on tammikuulta valmis, nyt on vain muokattava hakemusta sopivaan muotoon.

Keski-Suomen viihtyisin keittiö

Tuollainen kilpailu oli taannoin sanomalehdessä. Olisikohan meillä ollut eilen illalla mahdollisuuksia? Keittiön pöydällä oli:

Muutama muki

Muruja, pari lautasalustaa ja leipälautanen jolla yksi näkkileipä

Litra jäätelöä

Alttonokkahuilu

Läjä vanhoja sanomalehtiä, laskuja yms.

Unicef –kävelyn sponsorikuori

Viemäriputken kansi (käyttämätön)

Suojalasit

Vauvan lelu

Joulukorttipohjia

Kutsukorttipohjia

Liimaa, hilettä ja muuta korttiaskarteluun tarvittavaa

Valmiita joulukortteja

Kyniä

Talouspaperirulla

Sjöwallin ja Wahlöön Komisario Beck -dekkari

Ilmastoasioista, positiivisesti

Koko syksy on uutisoitu paljon ja näyttävästi ilmastopolitiikasta. Päästöistä, vähennystavoitteista, neuvotteluista. EU:n lanseeraama kahden asteen tavoite on näkynyt monesti teksteissä (siis että ilmaston ei olisi hyvä lämmetä yli kahta astetta esiteolliseen aikaan verrattuna). Ikään kuin oltaisiin päästy yhteisymmärrykseen siitä, että nyt on toiminnan aika. Neuvotteluja on käyty YK:n ilmastosopimuksen sisällä monin ylimääräisin kokouksin ja myös muilla tahoilla. Olisi kovaa olla ilmastopoliitikko näinä kuukausina, mutta varmasti myös jännittävää ja antoisaa. Toivotaan nyt, että joulukuussa Kööpenhaminassa saadaan sitten hyvää jatkoa tähän.

Monen vihastuttavan ja huolestuttavan uutisen joukossa viime päivinä uutisoitu hallituksen linjaus pitkän aikavälin ilmasto- ja energiapolitiikaksi on upean loistavasti hehkuva jalokivi kaiken roinan seassa. Suomen, kyllä, Suomen hallitus linjaa, että kasvihuonekaasupäästöjä leikataan vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Juuri näin sen pitää ollakin! Oppositiopuolueetkin ovat tavoitteen takana. Ja luonnonsuojelujärjestöt ovat tyytyväisiä. Taisi olla niinkin, että elinkeinoelämää edustavat järjestöt ovat mukana. Mainiota! Nyt tietenkin on odotettava millaisin pakottein ja ohjein tavoitteeseen aiotaan päästä ja millaista jupinaa kaikki tämä aiheuttaa. Mutta olisiko niin, että vietän 75-vuotispäiviäni erittäin vähäpäästöisessä maassa?

Lunta!

Olipa ihana herätessään huomata, että maa oli valkoinen! Ei se mitään, että lunta oli vain milli eikä puiden alla sitäkään. Lunta se oli silti!

Syyslomaterveisin Savosta

Vietimme siis sunnuntai-illasta eilisiltaan lasten kanssa syyslomaa Savossa. Hehkeitä syksyisiä pakkaspäiviä, vanhoja tallenteita VHS-nauhoilta, yhdessä oloa. Lapset eivät olleet aikoihin leikkineet kaikki yhdessä monta päivää, eli toimivan ryhmädynamiikan löytyminen otti aikaa (eikä tainnut edes löytyä). Etenkin kymmenvuotias alkaa olla jotenkin liian iso leikkimään pienempien poikien kanssa, ja ymmärrän toki häntä. Välillä nousee myös esiin jo sellainen äiti on tyhmä –asenne, joka tulee taatusti tutuksi parin vuoden päästä. Isä ja tytär alkavat olla nyt hyvä parivaljakko.

Viikkoon sisältyi myös isän kuoleman vuosipäivä. Onhan se totta, että välillä pihalla ja huoneissa tuntui tyhjältä, ja oma ja lasten mellastus ukin työhuoneessa ja autotalleissa tuntui vain vieraisilla ololta ja tunkeilulta.

Ajoimme kotiin myöhään eilen, puoliso tuli hakemaan kun ei kuulemma kuulostanut hyvältä että ajan kesärenkailla ja neljän lapsen kanssa. Ei totta puhuen kuulostanut minustakaan. Yhden talvirenkaan saimme jo vaihtaa alle ennen kotia – ekan kerran reissuillamme puhkesi rengas, tuossa Viitasaaren jälkeen. Sattuipa olemaan takakontissa tosiaan ne talvirenkaat, ja mukana rauhallinen ja osaava mies. Tuollaisina hetkinä tykkään puolisosta hirveästi. Ikinä en ole nähnyt hänen hermostuvan tai hätääntyvän poikkeustilanteessa. Ei silloin itsekään viitsi ryhtyä menemään paniikkiin, ja silloinhan lapsetkin pysyvät rauhallisina. Saatiin uusi rengas alle noin puolessa tunnissa, ja vauvakin nukkui kohteliaasti toimituksen ajan. Toiset kurkistelivat ikkunasta kiinnostuneena kun auto vuoroin kohosi, vuoroin laski.

Mitäs muuta syyslomaan. No, lehtiä on haravoitava ja muitakin syystöitä tehtävä. Huvittelupuolelta, kahdeksanvuotias pääsee illalla ensimmäistä kertaa jääkiekko-otteluun. Ja ennen reissuun lähtöä kävin kahden lapsen kanssa elokuvissa, katsoimme Miyazakin uusimman, aivan ihanan Ponyo rantakalliolla. Suosittelen! Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, miten vähän rähinää elokuvassa oli. Viisivuotiaalle päähenkilölle kukaan ei ollut vihainen, eikä hänen tarvinnut pelätä pahaa muiden elokuvan hahmojen taholta. Aikuiset jotka hän tapasi tarkoittivat kaikki hänelle hyvää. Miten mieltä virkistävää!

Säästösyistä

Suomessa säästetään rahaa tänään ja tarvitaan sitä sen takia lisää huomenna. Eikös se ole vähän kuin pikavipit? Eikös pikavippejä humalapäissään ottavia nuoria pidetä typerinä ja ajattelemattomina? Kaiken lisäksi ns. säästöt otetaan tietenkin sivistyksestä, humanismista, ihmisläheisyydestä. Vihastuttaa!

Tämän päivän lehdessä kerrottiin, kuinka Palokan kirjaston varastoimia kirjoja aiotaan POLTTAA 16000 kappaletta, jotta säästettäisiin varastointikustannuksissa. Kuulinko oikein? Kirjojen polttaminen (kaiken lisäksi laadukkaiden, aakkostettujen, käyttöä odottavien) nostaa karvat pystyyn.

Jo muutama päivä aiemmin kerrottiin täysin irrationaalisesta päätöksestä sulkea Tammisaaren synnytysosasto. Tästä pätevää pohdintaa mm. täällä. En sano muuta kuin että taas vihastuttaa, ja että yksityistäkää rakkaat tammisaarelaiset, yksityistäkää! Jos HUS ei arvosta WHO:n mallisairaalaksi suosittamaa, perheiden rakastamaa, esimerkkiä näyttävää osastoa, niin kyllä arvostajia löytyy taatusti ilman HUS:in siipien suojaakin.

Viisi vee ja sukupuoliroolit

Viisivuotias askarteli pääsylippuja omaan sirkukseensa ja piirsi vauvan, äidin ja isän lippuun sopivia kuvia kuvitukseksi.

–Kato äiti! Isän lipussa on auto!

No niinpä tietenkin. Kurkistin omaa lippuani. Ihan selvästi olin siinä paistinpannu ja tiskiharja kädessä, totta kai.

-Äiti, sinulla on miekka ja kilpi!

Viimeinen humoreski kirjoitettu

Se on Veikko Huovinenkin kirjoittanut viimeisen kirjansa, satiirinsa, humoreskinsa ja päiväkirjamerkintönsä. Vaikea sairaus voitti sunnuntaina 82-vuotiaan.

Laitetaan tähän muistoksi kaksi otetta kirjan Kuikka tekstistä ”Miksi en siedä vetypommia”, niissä mennään suoraan asiaan.

On monia syitä siihen asiaintilaan, etten siedä alkuunkaan vetypommin käyttöä. En viitsi niitä kaikkia tässä luetella, vaan keskityn vain määrättyihin tosiseikkoihin.

...

Ei enää koskaan vadelmanlehtiteetä, ei koskaan hernekahvia, paperinarureppuja ja rehusellua! Olkoon tämä kaikkien vetypommin vastustajien sotahuuto. En tiedä mikä vika minussa on, mutta minä vihaan lujasti koko hullua vetypommiajatusta. Vetypommilla voidaan tuhota siirtomaatavara-, tekstiili- ja lihakauppojen kaikki varastot. Ja sen jälkeen ei elämä ole enää elämisen arvoista.

Meressä ja merillä

Taas yksi viikonloppureissu takana. Nyt rauhoittuu, tai onhan syksyn aikana erinäisiä mummolassa ja mummilassa käyntejä suunnitteilla, mutta ne kuuluvat enemmän tai vähemmän normaaliarkeen.

Olimme yhden yön ystäväpariskunnan luona Paraisilla. Heillä on nykyään jälkikasvuakin, kolme- ja yksivuotiaat. Kyseinen pariskunta on malliesimerkki kunnianhimosta ja unelmien toteuttamisesta kovalla työllä. Kumma kyllä, he näyttävät kaiken lisäksi suhteellisen hyvävoimaisilta ja tyytyväisiltä siellä unelmapaikalla eläessään ja just sitä omaa työtä tehdessään. Itsestä oli mukava huomata, ettei edes loppujen lopuksi viihtyisi noin syrjässä, noin lähellä merta, noin siistissä talossa. Ihanaa oli kyläillä, lapsista ja puolisosta oli ihanaa päästä venekyytiin ja putjata kylmän meren ja kuuman kylpytynnyrin väliä. Mutta kun on sisämaan ihminen niin sitten on…

En koskaan vietä aikaa Facebookissa…

Tässä postauksessa on paljon sulkuja (ainakin kuusi).

Joskus kauan sitten satuin käymään Facebookin kynnyksellä ja erehdyin jopa tekemään sinne itsestäni profiilin. No, innokkaat kaverithan luulivat minun asustelevan siellä oikeastikin, ja aina silloin tällöin on sähköpostista löytynyt vetoavia ooksä mun ystävä –viestejä. Toissapäivänä niitä oli kertynyt niin ärsyttävän monta, että pakkohan se oli käydä päivittämässä tilanteensa. Ja nyt minä ymmärrän mikä koko homman idea on! Näin yhdellä vilkaisulla sellaisten ihmisten kuulumisia, joiden kanssa on viimeiset kymmenen vuotta ollut kuulopuheiden tai joulukortin varassa. Paikalla oli ne kaikkein vanhimmat ystävät (joista toisesta ei nykyään kuule juuri mitään), ekan opiskeluvuoden intensiivisen yhdessäolon ystävät (jotka ovat nykyään fyysisesti liian kaukana), työn parissa saatuja ystäviä (jotka ovat myös hajaantuneet ympäri maailmaa), joitakin nykyhetken yhteyksiäkin. Ihan oikeasti, en ehdi enkä haluakaan ehtiä viettää kaikkia päiviäni tuolla foorumilla (enkä tälläkään), mutta nytpä ainakin tiedän mistä katsoa, jos kaipaan tietää mitä ystävälle x tai y kuuluu. (Älkää nyt naurako, te vuosia Facebookissa olleet ja kaiken tämän jo tietäneet; älkää tekään kyynikot.)

Syksy etenee väistämättä. Aamuisin on kaivettu esiin sekalainen valikoima ulkohousuja, kaulahuiveja ja sormikkaita, oudoissa paikoissa kesän jäljiltä (milloin minä opin arkistoimaan ne jollakin järkevällä tavalla keväisin?). Postilaatikoiden kannet olivat vissiin olleet kuurassa - kun hain lehteä puoli yhdeksältä, oli tytär ehtinyt raaputtaa ne melkein puhtaiksi odotellessaan kaveria koulutielle tuntia aiemmin.

Ihana nuohooja

Viime lämmityskautena meillä oli suuria ongelmia olohuoneen pönttöuunin kanssa. Luulimme, että kyse on uusavuttomuudesta tulisijojen kanssa, ja kärsimme ensin savusta ja sitten takattomuudesta koko talven. Eilen kävi uuden kauden avaukseksi nuohooja. Sanoi, että jotain siellä hormissa oli, ei meinannut millään saada harjoja läpi. Että olisitte ihmeessä soittanut heti, kun ei uuni alkanut vetämään. Jaa, kai sitä voisi pyytää apua tosiaan herkemminkin.

Nostettiin porkkanat maasta. 71 kappaletta, joista osa tosin pikkurillin kokoisia. Perunat eivät tänä vuonna ehtineet kasvaa kovin isoiksi, mutta kun laskee mukaan salaatin, persiljan ja muutaman mansikan, voi kasvimaahan olla ihan tyytyväinen.

Syksyn lehtiä on taas ollut omiksi tarpeiksi. Tänä vuonna ei laiteta enää mitään tontin taakse metsään, ja lehtikompostoritkin ovat vielä hieman vaiheessa. Ajateltiin siis kustantaa yksi käynti Mustankorkean jäteasemalla ja ruvettiin lastaamaan lehtiä peräkärryyn. Haravoidessa ehtii ajatella kaikenlaista. Jos ei ole romaanin juonta punottavana, voi aina miettiä milloin pihojen ja puutarhojen biojätteestä tulee kauppatavaraa. Eikös ne siitä biojätteestä tee nykyään kompostia, josta kuulemma tarvittaessa voisi vaikka väsätä kaasuvoimaa kansalaisille? Jospa joskus ei tarvitsekaan maksaa viedessään lehtiä ja oksia, vaan sensijaan saa hinnan kuormastaan kilojen mukaan?

Niin, se lehdistökatsaus

Pakko kai se on ruveta lehdistökatsailemaan, kun joka suunnasta tulee uutisia joihin on mielipide. (Nykyään yksinasuva äitinikin saattaa soittaessaan sanoa, että ei sitä viitsi seinillekään puhua kun uutiset ärsyttävät.)

Vaalirahakohu. Millä ihmiset ovat ajatelleet puolueiden elävän? Yhteyttämällä?

Luonnonvarat. Global Footprint Network ilmoittaa, että tänään on käytetty loppuun tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja loppuvuosi ”syödään kuormasta”, kuten ympäristöministeriön Sauli Rouhinen Keskisuomalaisen haastattelussa sanoo. Asunto, vapaa-ajan liikenne ja liha ja maito näyttivät olleen eniten kuluttavien joukossa. Aijai, etenkin tuo vapaa-ajan liikenne on meillä heikko kohta, mutta on kyllä ruokavaliokin.

Pellot. Biopolttoainebuumin myötä maasta on tullut entistä arvokkaampaa. Esimerkiksi Afrikan maaperä on kuumaa kauppatavaraa, mutta kas kun ei tästä kaupanteosta taida olla mitään hyötyä itse asukkaille.

Ihmisoikeudet. Viikonlopun lehdessä kerrottiin Pakistanin rajamailla käytävää sodasta, ja haastateltiin kirurgi Jorma Salmelaa, joka on kiertänyt maailmaa lähes kolmekymmentä vuotta Punaisen Ristin palveluksessa. Tästä haastattelusta lainaan lopun:

Paljon sotaa nähnyt Salmela ei kauheasti usko sodan voimaan ääriliikkeiden taltuttamisessa. Paljon hyödyllisempää olisi esimerkiksi se, että ihmiset opetettaisiin lukemaan. ”Tällä hetkellä Pakistanin maaseudun köyhät saavat lähes kaiken tietonsa ulkomaailmasta paikallisten johtajien suun kautta. Ihmisiä on silloin tietysti helppo johtaa mihin tahansa.”

Ja tähän liittyen lopuksi pikainen kommentti ramadan –uutisointiin, siitähän mainitsinkin pari päivää sitten. Minusta on hienoa, että lehdissä kirjoitetaan eri uskonnoista nimenomaan informatiiviseen sävyyn. Minusta on pelottavaa, kun monet Suomessakin vihaavat ja pelkäävät esim. islamia. Tai kristinuskoa tai jotain muuta uskontoa. Jonkin tietyn uskonnon oppijärjestelmän sisältä katsoen tällainen saattaa olla jopa oikein. Mutta noin niin kuin ihmisoikeusnäkövinkkelistä aina väärin.

Yllättävä ammatinvaihdos

Kun viisivuotias oli pari vuotta nuorempi ja olimme kävelemässä hoitopaikkaan, hän sanoi äkkiä toteavalla äänellä: "Siellä se isä on töissä korjaamassa autoja." Häh? Miten niin? "No kun isän työhän on auton korjaaja. Se on töissä siellä autokorjaamolla sen pomon kanssa." Ahaa! Mainittu pomo oli tutkimusryhmän johtaja, jonka alaisuudessa todellakin puoliso jotain korjaili, taisi olla tietokoneita ja vesistömalleja ja sen sellaista. Väärinkäsitys oli seurannut siitä, että pomo kävi meillä muutamaan kertaan ison pakettiautonrohjon kanssa likaisiin korjaamokamppeisiin pukeutuneena.

Vasaralla töitä

Saunakammarin remontti on ollut seisauksissa jo pidemmän aikaa, puolison flunssien ja lukuisten muiden kiireiden takia (näistä lisää tuonnempana). Kohta tulee talvi! Ikkuna on saatava uusittua ennen kun pakkaset tulevat, viimeistelyt saavat jäädä ensi keväälle. Ihan aluksi ajateltiin, että uusi ikkuna on laitettava ihan huoneen lämpimänä pysymisen takia. Sitten iski laiskuus, ja rahapula, ja ajateltiin että maalataan nuo vanhat karmit ja annetaan sen vanhan olla vielä toistaiseksi. No, kun puoliso meni aloittamaan maalaushommaa, hän onnistui jollakin konstilla iskemään vanhan lasin hajalle vasaralla. Siinä ratkesi siis sekin pulma, ja ikkunan mittaaja tulee vielä tällä viikolla…

(Tuosta vasarajutusta tulee mieleen erään kollegan vuosia sitten kertoma tarina. Tarina on aina ollut mielestäni hirmu hauska, mutta valitettavasti olen unohtanut sen yksityiskohtia. Kun koetan kertoa sitä muille, alan nauraa kesken kaiken, ja unohduksista ja tyrskähtelyistä johtuen toiset eivät lainkaan saa jutun punaisesta langasta kiinni ja tarinan vastaanottona on yleensä kohtelias ’jaahah’ ja keskustelun jatko jostain ihan muusta aiheesta. Tarinassa kollega on merentutkimuslaivalla, jonne on otettu mukaan myös joitakin harjoittelijoita. Joku näistä harjoittelijoista tulee kannelle veri päästä valuen, ja kysyttäessä selittää lyöneensä itseään vahingossa vasaralla päähän. Eikö ollut hassua? Eikö?)

On pitänyt kirjoittaa jo monta päivää pitkä poliittinen sanomalehtikatsaus, mutta jääköön sekin tuonnemmaksi. Ajankohtaisena asiana mainittakoon kuitenkin ramadanin loppu viime sunnuntaina. Islamilaisen paastokuukauden päättyminen näkyi Jyväskylässä lähinnä lehtien sivuilla. Itäisessä Helsingissä se näkyi myös maahanmuuttajien joukkovaelluksena hampurilaisravintoloihin seuraavana arkipäivänä.

Perhe hajaannuksessa

Vietimme viime viikonlopun hajaantuneena ympäri Suomea. Puoliso ja kymmenvuotias olivat Turussa isovaarin 90-vuotisjuhlilla, joista olikin jo aiemmin puhetta. Kaiken lisäksi matkustivat sinne eri autoissa ja eri paikkakunnilta lähtien. Kymmenvuotias oli ollut bailujen nuorimmainen, mutta ihan oli viihtynyt. Lounas, kahvit, sotajuttuja ja sen sellaista. Samaan aikaan toisaalla kahdeksanvuotias lähti ensimmäistä kertaa elämässään seurakunnan partioporukoiden kanssa yöretkelle naapurikunnassa sijaitsevalle leiritilalle. Hiukan jännitti äitiä, mutta sekin reissu meni hyvin. Mukana oli onneksi useita vanhempia ja ikäjakauma oli muutenkin iso, oli siis niitä joille sanoa että käytättehän poikaa vaivihkaa yöllä pissalla ja että komentakaahan sitten jos meno alkaa päivällä yltyä liian villiksi. Olivat käyttäneet eikä ollut yltynyt. Kirveellä oli halottu ohjatusti halkoja, opeteltu tulen sytyttämistä ja oltu nuotiolla ihan urakalla. Kun vielä viisivuotias oli niin paljon pihalla naapurin viisivuotiaan kanssa kuin vain voi, olimme ihmeen paljon kaksi vauvan kanssa.

Sunnuntai-iltana palasivat kaikki vuorollaan, purettiin taas kerran kassit, inventoitiin taas kerran pyykkiin menevät vaatteet ja kerrottiin kuulumiset. Seuraavan kerran onkin lähtö edessä vasta muutaman päivän päästä lauantai-aamuna…

Rasteja neuvolakorttiin

Vauva on ihastuttavassa iässä, jossa kehityksen edistysaskelia tulee viikoittain, jopa päivittäin. Tänään hän on ensimmäisiä kertoja nauranut hikotellen ääneen, kun joku painaa kasvonsa hänen mahaansa, jolloin mahaanpainajan hiukset kutittavat hänen naamaansa. Halpa hupi.

Kun vauvan eteen laittaa tätä nykyä esineen, hänen kätensä heilahtavat salamannopeasti eteen, kasvoille tulee keskittynyt, kalamainen ilme ja alkaa hidas ja hutera tavaran käteen hapuilu.

Ja kun vauva on köllöllään lattialla, mieluiten vähissä vaatteissa, alkaa kyljelleen kampeaminen kovalla ähinällä. Jos voimia riittää ja asento on onnekas, saattaa vauva kohta olla jo hankalasti mahallaan, kädet jumissa mahan alla. Pari kertaa on käynyt niinkin, että kun vilkaisen jonkin ajan päästä vauvaa joka on jäänyt selälleen, onkin hän tomeran näköisenä mahallaan, kyynärvarsiin nojaten ja pää pystyssä – ihan kuin isompikin. Nyt on muistettava, ettei sovi jättää häntä yksin sängyn laidalle tai sohvalle, ennemmin tai myöhemmin kääntymisiä tulee monta peräkkäin ja se on menoa sitten. (Tässä kuuluu valitettavasti kokemuksen ääni, olemme pudottaneet kaksi ensimmäistä pöydältä (!) ja kolmannen pariinkin kertaan sängyltä. Onneksi mitään vahinkoa ei ole tapahtunut.)

Vielä kun vauva alkaa päästä jollakin tavalla liikkeelle ja tuo esineisiin tarttuminen tulee varmemmaksi, alkaa maailma olla auki.

Emme olleet eksyksissä

Olin eilen kolmen nuorimman kanssa (kakkosluokkalainen, viisi vee, vauva) kakkosluokkalaisen luokan perheillassa. Vaelsimme asuinalueen luontopoluilla ja paistoimme lopuksi makkaraa ja rupattelimme. Oli sellainen lukioikäinen fiilis toisten vanhempien kanssa. Kumma miten vähän – tavallaan – on muuttunut niistä ajoista.

Paristakymmenestä kakkosluokkalaisesta pääsi muun porukan mukana perille noin viisitoista. Loput olivat kulkeneet edellä kaikki hiukan eri reittejä ja tupsahtelivat paikalle toruttavaksi sieltä ja täältä. Hämmästyttävän erämaatunnelmaista polkua tuonne oli ihan asuntoalueen tuntumaan saatu mahtumaan, mutta eihän siellä mitään hätää ollut. Lapsilla tuntuu tuo paikallistuntemuskin olevan aika hyvä. Yllättäen viimeisinä olivat hukassa meidän poika ja naapurin poika, ja sen verran useana iltana on menneinä vuosina poikaa lähiympäristöstä etsiskelty, etten edes ennättänyt hätääntyä. Kuulemma oli käsketty seurata keltaisia merkkejä. Oli oli, mutta sen jälkeen oli toki sanottu mihin saakka, ja myös että kuljetaan kaikki yhdessä... Lopputulema oli kuitenkin se, että kukaan ei eksynyt ja kaikki saivat iltapalaa nuotion ääressä.

Eräs useita vuosikymmeniä sitten kirjoitettu eräopas totesi aloituslauseessaan, että Suomen kokoisessa maassa on mahdotonta eksyä. Kun vaan pitää päänsä kylmänä, parin päivän kävelyllä osuu väistämättä asutukseen tai maantiehen. Ehkä moni ainakin nykyään pitää eksymisenä jo hiukan lyhyempää aikaa poissa kartalta.

Sadonkorjuun aikaan

Eilen ja tänään olen vauvan päiväuniaikaan maalannut leikkimökin reunalautoja. Kun edellinen lapsista oli noin yksivuotias, maalasin yhtä aikaa aitaa ja keitin sisällä omenasosetta. Tästä oli seurauksena palorakkulat oikeaan kämmenselkään, eli maalaus ja soseenkeitto ei ole hyvä yhdistelmä, ainakaan jos on samalla vahdittava toisella silmällä pikkuista. Onneksi tänä vuonna ei ole edes tullut omenia.

Sadonkorjuu on jäänyt naapurin pensaista (luvan kanssa) poimittuihin punaherukoihin sekä kahteen otteeseen tehtyyn pikaiseen sekamarjapoimintaan lähimetsästä. Persiljaa pitäisi leikata pakastimeen pihamaalta, porkkanat saisivat vielä kasvaa ellei viisivuotias söisi niitä naapurin viisivuotiaan kanssa (ilman lupaa). Karviaisia tuli jonkin verran. Niitä ei ilkeä jättää pensaaseen, mutta kukaan meillä ei pidä karviaishillosta ja se tekee mehuunkin oudon sivumaun. Pakkaseen vaan, katsotaan maistuvatko ne talvella jossakin muodossa!

Sadonkorjuun teemaan liittyy löyhästi tämä, eli Nälkäpäivä on taas tulossa. Vaikka meillä ei kotona sato olekaan suurensuuri, tililtä löytyy rahaa käydä kaupassa hakemassa täydennystä. Ja kaikkea herkkuakin, jota ilman tulee hyvin toimeen. Ehkä haastan perheen olemaan ilman viikottaisia puffetjäätelöitään, ja lahjoitamme säästyneen kympin keräykseen.

Tapoja viettää 90-vuotispäiväänsä

Edessä taas yksi lähtöyritys. Saa nähdä kuinka käy, elokuun aikana lähdöt takkusivat aika pahasti. Mm. tästä syystä meille on kertynyt kalentereihin menoja neljälle perättäiselle viikonlopulle. Ensin mummun luo Savoon, sitten osa porukasta menee mummin isän synttäreille samalla kun osa porukasta on partioporukkansa mukana yöretkellä, sitten on vuorossa ystäväpariskunta Lahdessa ja lopuksi se kerran peruuntunut Paraisten keikka. Olisi ehkä viisasta varata muutama viikonloppu noiden jälkeen kalenteriinsa merkinnällä VAPAA.

Mummin isä juhlii 90-vuotissynttäreitään Ruissalon kylpylässä. Hän on tavattoman skarppi, lukee paljon, kirjoittaa kiertokirjeitä ja kommentaareja suvulle ja lehtiin, on ollut ikänsä älykkö. Haavoittui aikoinaan pahasti sodassa ja on ollut paikattavana ja parsittavana siitä lähtien. Hän juhlii siis sivistyneesti suvun ja ystävien parissa lounaan merkeissä.

Mummun enon leski täyttää Savonmaalla 90 vuotta ensi kesänä. Viimeksi kun tapasimme, hän otti kädestä kiinni ja sanoi: "Ensi kesänä sitten juhlitaan!" Hänelle herännäisyyteen kiinnikasvaneena juhlahumu tarkoittaa sitä, että pidetään kotiseurat. Jos on kaunis ilma, mieluusti pihalla. Paikalle tulee sukua ja paikkakuntalaisia, toiveissa tietenkin on saada pappi tai parikin puhumaan. Istutaan alas, veisataan Siionin virsiä, kuunnellaan muutama lyhyt puhe. Passitetaan vähemmän tutut pois ja istutaan suvun kanssa syömään.

Olen ollut elämässäni vain kerran 90-vuotispäivillä. Nämä järjesti opiskelulaitokseni emeritusprofessori, jääntutkija, jonka vastuulla oli vuosikymmeniä ollut antaa Finlandia -hiihdolle lähtölupa. Siis varmistaa, että järven jää kestää. Juhlat olivat jäänmurtaja Urholla, ja niihin kuului ruoan, kahvin ja puheiden lisäksi kiertokäynti ja laivan komentosillan esittely.

Jokainen tyylillään. Toivottavasti itse on juhlienjärjestämiskunnossa, jos 90 vuotta koskaan täyttyy. Jännä nähdä, minkä muotoiset juhlat itsestä tuntuvat silloin oman näköisiltä.

Neiti Smillan lumen taju

Lisäys edelliseen. Täällä on kirjaa Kertomuksia yöstä hienosti kuvaava teksti. Ja kirjoitettuani ja luettuani Höegistä, päädyin avaamaan taas kerran Lumen tajun.

Lumen taju on täynnä upeita, kevyellä kädellä kirjoitettuja kohtauksia – Smilla puristaa esiin totuutta Esajaksen kuolemasta tanskalaiselta byrokraatilta toisensa jälkeen, Smilla matkustaa Grönlantiin laivalla täynnä erityyppisiä rikollisia; Smilla kävelee heikoilla jäillä uppoamatta. Smilla on tyylikäs, vahva, tietävä, taitava, yksinäinen, tarkan ironinen – homssuisen, heikon ja toisista riippuvaisen perheenäidin on mukava samaistua häneen.

Aloitin lukemaan alusta, näin:

Pakkasta on harvinaiset 18 astetta celsiusta ja sataa lunta ja sillä kielellä joka ei enää ole minun kieleni on tämä lumi qanikia, isoja lähes painottomia kiteitä, jotka tulevat tupruamalla ja peittävät maan kerroksella valkoista vitiä.

Joulukuun pimeys kohoaa haudasta, se tuntuu yhtä äärettömältä kuin taivas yllämme. Tässä pimeydessä meidän kasvomme ovat vain kalvaina hohtavia kiekkoja, mutta minä huomaan silti, miten pappi ja kirkonpalvelija paheksuvat minun mustia verkkosukkiani ja Julianen vaikerointia.

ja yhtäkkiä olinkin jo sivulla 70, missä Smilla on juuri tulossa aamuvarhaiselta, surrealistiselta vierailulta oikeuslääkäri Lagermannin luota.

Kirjoja, joita ei tarvitse lukea kuin kerran

Minulla on ikävä Beckiä. Edellisen kirjan lopussa hän jäi Rhean keittiöön niin kuin olisi aina asunut siellä – minulle tuli lämmin ja hyvä olo hänen puolestaan. Sen verran keski-ikäinen alkaa jo olla, että tietää tuommoisten yhteenkuuluvaisuuden hetkien voivan olla harvassa ja näkee niiden arvon.

Lähikirjaston hyllystä olen nyt saanut luettua puolet sarjasta. Loput on ilmeisesti lähdettävä metsästämään muista kirjastoista tai soitettava niihin että lähettävät kirjat minulle lähikirjastoon. Oiva palvelu sekin! Hyllyssä olisi Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, varmasti hieno lukukokemus jne, mutta olen nyt niin Beck-dekkareiden rytmissä etten saa aloitettua Westötä sitten millään.

Seisoin siis illalla hyllyn edessä ja mietin mitä lukisin iltapalalla. Ei ainakaan Göran Tunströmin novellikokoelmaa Todellinen elämä! (Hassua, en löydä helpolla arvostelua johon linkata.) Luin sen vuosia sitten metrolukemisena ja aina pois noustessa oli ahdistunut olo kirjan elämänkohtaloista. Mainitaan nyt vaikka siivekkäänä syntynyt tyttö, jonka siiville tietenkin käy hullusti, ja nimikertomuksen juutalaispojat jotka matkustavat Venäjältä Luvattuun maahan vain joutuakseen sodan keskelle niin että toinen pojista halvaantuu jo ekana iltana.

Toinen juttukokoelma jota ei ole tarvinnut uudelleen lukea on Peter Höegin Kertomuksia yöstä. Nämä ovat oikeasti upeita novelleja, yllätyksellisiä ja hienoja, mutta en koskaan myöhemmin ole päässyt ensimmäistäkään tarinaa puoliväliä pidemmälle.

Hassua miten jotkut kirjat, etenkin ne hyvät ja vaikuttavat, kyllästävät niin että kertalukeminen riittää.

Imetys-au-au

Esiinnyin edellisessä tekstissä oikeana imetysnerona. Tähän jatkumoksi sopii hienosti se, että podin eilisen rintatulehdusta, ja ihan omaa tyhmyyttäni. Toissailtana olin pitkään ulkona vanhimmaisen kanssa, liian vähissä vaatteissa, ja mietin että nyt saan varmaan rintatulehduksen. Mutta en mennyt laittamaan lisää päälle vaikka kuinka tuuli ujelsi. Enkä myöskään illalla pitänyt huolta kunnon tyhjennyksestä vauvan avulla. Eilen oli sitten alkuiltaan saakka yli 38 astetta kuumetta, kipeä, kuumottava ja kosketusarka rinta ja uskomattoman tokkurainen olo. Onneksi tiesi mistä on kysymys (pari samanlaista takana aiempien imetysten ajalta), ja mitä pitää tehdä. Nukuin minkä pystyin, ja yritin saada mahdollisimman paljon maitoa ulos, imettäen ja pumpulla. Iltakuuteen mennessä olinkin kokenut ihmeparantumisen – ei kuumetta ja virkeä olo, lihakset vaan jäivät kipeiksi.

Rintatulehdus on ilkeä vaiva, jossa korkea kuume voi viedä jalat alta ihan yhtäkkiä. Itä-Helsingin aikainen hiekkalaatikkoystävä sanoi, ettei ole koskaan elämässään ollut niin sairas kuin tällaisen tulehduksen aikana. Mutta tosiaan, kun tulehduksen aiheuttajan on saanut hoidettua, paraneminen voi myös olla salamannopeaa. Lääkäri ja antibiootit kannattaa ottaa avuksi, jos kotikonstit eivät auta. Hoito-ohjeita mm. täällä.

Imetys-blaa-blaa

Oltiin neuvolassa. Kaikki OK, ja oli taas ihan mukava rupatella neuvolan tädin kanssa. Mutta jotenkin silti tulin kotiin ärtyneenä. Imetysasia on aina jokaisen perheen oma asia, jokainen ruokkii ja hoivaa omaa lastaan parhaan ymmärryksensä mukaan omalla tavallaan, ei siinä mitään. Mutta kun itse olen aika raivoisa pitkän täysimetyksen puoltaja, ainakin mitä omiin lapsiin tulee, niin neuvolan tädin kysymykset ja ohjeistuksen harmittavat. Jos hoitaisin ensimmäistä lastani, ja toiveissa olisi kuuden kuukauden täysimetys, nämä samat kysymykset ja ohjeet enemmän ehkä hämmentäisivät eivätkä ainakaan tukisi imetyksen koukeroissa. Sujuessaan imetys on helppoa ja edullista ja antaa lapselle kaikkea kivaa: ihokontaktia, sopivan määrän ravintoa jonka koostumus on kulloiseenkin kasvuvaiheeseen, nälkään ja jopa vuorokaudenaikaan sopiva, makuelämyksiä. Mutta alussa voi olla hankalaa ja kipeää, vauvalle tulee kaikenlaista kränkkää iän myötä eikä rintamaito aina maistu, imetysväliä harventanut vauva alkaa ihan yhtäkkiä tihentämään ruokailuvälejä mahdottomasti, alkaa vaikkapa syödä entistä useammin yöllä. Tämmöisiin tilanteisiin ei auta se, kun neuvolan täti ihmettelevästi kysyy: ”Niin vieläkö sinulla on maito riittänyt? No onhan se hieno juttu.” Ja alkaa jo kolmikuukautisneuvolassa muistutella, että kyllä sitä jo nelikuisesta eteenpäin voi ruveta aloittelemaan kiinteitä ruokia, vaikka jopa WHO:n suositukset ovat edelleen täysimetys kuuteen kuukauteen saakka…

Vauva- ja äitimyönteistä tietoa mm. rytmimuutoksista mm. täältä.

Täällä mainio tiivistelmä iki-ihanan Ritva Kuusiston imetysluennosta (jossa paljastetaan myös kymmenen lastenhoito-oppaiden turhaa tai jopa haitallista ohjetta).

Ja itse ylimmän auktoriteetin WHO:n erinomaiset imetyssivut.

Kotouttamispalkinto kahdeksanvuotiaalle

A-suunnitelma oli viettää viikonloppu ystäväperheen luona Paraisilla. On hyvin harvinaista, että yhteensä kymmenen henkeä olisi yhtä aikaa vapaina muista velvoitteista ja terveinä. Jouduttiin nytkin jäämään kotiin yhden meikäläisen flunssan ja yhden heikäläisen korvatulehduksen takia. Onneksi suunnitelmaksi B tuli lauantainen kirkon korttelijuhla. Tapahtuman teki vetovoimaiseksi muun muassa se, että paikalla oli laulamassa yksi aiemman asuinpaikkamme Rouvista. Meillä oli siellä Itä-Helsingissä useita vuosia muutaman hengen kokoinen joukko paikallisia rouvia, jotka kokoontuivat iltapalalle ja juttelemaan parin viikon välein. Alkuun ryhmä oli enemmän hengellinen ja loppupuolella keskityttiin enemmän siihen iltapalaan ja arkielämän kommentointiin, mutta yhtä kaikki porukka tuli tärkeäksi ja läheiseksi ja on niiden ainoiden pääkaupunkiseudulta kaipaamieni asioiden joukossa. Tuli lämminhenkinen takauma kun sai istua tämän mainitun Rouvan viereen sohvalle ja hän sanoi ”Rakas ihanaa kun tulit”. Muistakaa tervehtiä jotakuta ystäväänne näillä sanoin, se tuntuu hyvältä!

Sunnuntaina jatkettiin hiukan samalla linjalla ja käytettiin paitsi omia lapsia myös paikkakunnalle muuttaneita kongolaisia seurakunnan partiohommassa. Opettelivat suunnistuksen teoriaa ja toistensa nimiä ja suomea. Paikalla oli kymmenkunta suomalaista ja viisi Kongosta muuttanutta. Ikähaitari kouluikäisestä parikymppiseen. Yhteistä kieltä ei kaikilla ollut, mutta ihmeen kivasti näytti ilta menneen. Kahdeksanvuotiaamme jotenkin ilahtui ja vapautui suunnattomasti, kun pääsi auton takapenkille muutaman suunnilleen oman ikäisensä mustan nassikan kanssa. Liekö tullut takauma sinne itähelsinkiläiseen eskariryhmään, jossa leikkikaverit saattoivat olla hyvinkin monen värisiä? Takapenkiltä kuului mahdoton naurunräkätys koko matkan, ja sanoja opeteltiin ja opetettiin kiivaasti. Lapset osasivat kysyä ”Mikä tämä on?” ja ”Mikä sinun nimi on?” ja ”Kuinka vanha?”. Näillä päästiin pitkälle.

Ilahduttavaa mutta vähän pelottavaakin olla tekemisissä tämän uuden porukan kanssa, nimenomaan kun yhteinen kieli vielä puuttuu. Lapset ovat aina helppoja, mutta aikuisten kanssa ”jutellessa” jännittää josko osaa olla oikealla tavalla kohtelias tai saada itsensä millään tavalla ymmärretyksi. Mutta tämän jutun opetuksena on tarkoitus olla, että kuka tahansa ummikko ja maallikko osaa olla maahanmuuttajien kanssa kun vaan hymyilee ja huitoo käsillään ja tarkoittaa hyvää. Ne maahanmuuttajat kyllä tekevät samoin, toivottavat tervetulleeksi kotiinsakin eivätkä yhtään hämmästele jos kutsun ottaa vastaan. Tietenkin jostain on saatava tietää, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen perhe, joka tarvitsee sellaista ja sellaista seuraa tai apua. Harva osaa lukea ajatuksia tällä tasolla. Kaiken maailman sosiaaliviranomaiset, yhdistykset, järjestöt ja seurakunnat: värvätkää entistä kiivaammin ihan tavallisia perheitä (vaikkapa Perussuomalaisten perheitä) hoitamaan tärkeää tehtävää, kotouttamista!

Oltaisiin siis jääty paljosta paitsi siellä Paraisilla. Otamme toki uuden yrityksen lokakuussa.

Hulinaa

Lasten koulut ovat alkaneet toden teolla, ja on muistettava kenen on herättävä mihinkin aikaan ja mitä pitää olla mukana ja onko läksyt tehty. Lisäksi harrastukset on muistettava joinakin iltoina ja viisivuotiaalla on kerho kahdesti viikossa. Päälle kyläilyt ja neuvolakäynnit ja kaupassakäynnit ja kirjastokäynnit, niin kyllä tuntuu siltä että väkeä lappaa sisään ja ulos aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tässä voi harjoittaa muistia ja organisaatiokykyjä.

Peukalo suussa ja kyynel silmäkulmassa

Vauva on oppinut imemään peukaloaan. Ei hän onneksi harrasta sitä muulloin kuin herätessään unilta ja alkaessaan siinä hamuilla edes JOTAIN suuhunsa. Yöllä alkaa kuulua pinnasängystä hirmuinen lurpse. Edellisestä voi päätellä, että enemmän nukutetaan vauvaa pinnasängyssä siinä meidän sängyn vieressä. Uni ei enää illastakaan (ilta on jotain klo 23 jälkeen) ole niin haurasta, ettei lapsukainen pysyisi unessa oman peiton alla. Viereen hän tulee aamuyöstä syömään ja sitten aamusta nukkumaankin. Meillä ei ollut edes tavoitteena näin aikainen omaan sänkyyn siirtyminen, mutta saa nyt nähdä palataanko takaisin vieressä nukkumiseen jos tulee sairastelua tai yleistä levottomuutta liikkumaan oppimisen myötä.

Viisivuotias menee tänään ensimmäistä kertaa kerhoon. Vähän jännittää. Löydettiin varastoista sopiva reppu ja siellä on ihan omat sisätossut ja mehua pullossa ja leipä ja banaani. Kerho on semmoiseen seurakunnan, kolme tuntia kerrallaan, kahdesti viikossa. Isoveljensä oli aikoinaan samanlaisessa ja ainakin silloin kerho oli sopiva ja hyvä. Nytkin odotuksissa on leikkiä ja laulua, turvallista oloa porukassa ja tutustumista alueen ikäkavereihin.

Isonveljen kerhokerrat päättyivät aina lauluun ”Nyt on leikit leikitty.” Kerhon kevätjuhlassa se oli Suvivirren veroinen itkettäjä – tuli mieleen, että kun nämä kerholaiset taas jossain yläasteella tapaavat niin leikit toden totta ovat uudet ja erilaiset.

Nyt on leikit leikitty ja lähdettävä on,

hei, hei, heipä hei, ja lähdettävä on.

Toisen kerran tavatessa uudet leikit on,

hei, hei, heipä hei, ja uudet leikit on

Taivaan Isän suojellessa hyvä mennä on,

hei, hei, heipä hei, ja hyvä mennä on.

Kertomuksia suvustani osa I – Köyhää ja kurjaa

Tarinoita suvusta on kuullut sirpaleina, niitä on hiukan vaikea koota yhteen tai nivoa suureen suomalaiseen historiaan. Tarkkuus on kärsinyt sukupolvien saatossa ja tarina muuntuu aina kertojan vaihtuessa. Ennen vanhaan näistä aineksista tehtiin satuja.

Ihan muutama vuosikymmen sitten tuolla Savon sydänmailla elämä oli parhaimmillaankin vaatimatonta. Isot perheet, köyhyys, sairaudet ja kova työ olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus, jopa kodittomuutta ja nälkää koettiin. Tämä tulee mieleen esim. Nero Wolfea lukiessa, jolla oli 30-luvulla käytettävissä semmoisia kuin auto, hiekkakivinen kerrostalo, jääkaappi ja karttapallo. Onneksi hiukan kauempana historiassa ovat suuret nälkävuodet 1866-1868, mutta niitäkin muistetaan kotipaikkakunnallani patsaalla, jonka tekstinä on: nälkään sortuneille korven raivaajille.

Yhdessä isän puolelta tulevassa tarinassa menetetään suuri talo velan takauksen vuoksi. Vielä ihan äskettäin maaseudulla ei rikkaassakaan talossa juuri ollut irtonaista rahaa vaikka omaisuutta olikin. Hankintoja rahoitettiin lainarahalla ja toinen toistensa velkoja taattiin ristiin rastiin. Pienestäkin velkasummasta, omasta tai naapurin, saattoi sitten huomata menettävänsä talot ja tavarat. Tässä tapauksessa kylän suurin talo hävittiin, ja isäni isä päätyi perheineen loisiksi talosta taloon, kunnes 40-luvulla saivat oman mökin. Lapsuusmuistoissa maattiin olkipatjoilla pirtin lattialla, kuviteltiin harvan lautalattian laudoilla edes takaisin kulkevia russakoita autoiksi. Sulatettiin nenällä reikä ikkunaan, että nähtiin maantielle. Juostiin kesällä ulkona pelkässä laamapaidassa, karattiin tässä varustuksessa jo pitkälle kohti edellistä asuinpaikkaa, entistä kotia ikävöiden. Sulatettiin talvella vettä lumesta, ja isäni muisti polkeneensa keväällä jälkiä hankeen, ja keränneensä vettä niiden pohjasta. Mutta muistoissa myös katsottiin auringonpimennystä savulasin läpi, hypättiin mäkihyppyä ja seivästä, opeteltiin metsämiehen ammattia isän kanssa, seurattiin kun kylän miehet leikkasivat toistensa tukat vuorotellen, toinen toistaan kauheimmiksi.

Toisessa tarinassa, äidin puolelta tulevassa, on keuhkotautia. Talo on taas suuri ja omaisuuteen kuuluu maita ja mantuja. Keuhkotauti vie kuitenkin vanhemmat, ja lapsia sijoitetaan huutolaisiksi kuka minnekin. Huonot holhoojat hävittävät talon ja maat omaksi hyödykseen.

Oi niitä aikoja!

Eloisa siunaus

Meillä oli viikonloppuna taas juhlatilaisuus vauvan takia, lapsen siunaus jumalanpalveluksen yhteydessä siinä varsinaisessa kotiseurakunnassamme. Mukava oli tehdä sekin. Päivänsankari nukahti rukouksen aikana. Jyväskylään on tullut viime aikoina paljon väkeä Kongosta ja lähialueilta, ja näköjään tämä näkyy aika voimakkaasti vapaiden suuntuen kirkoissa. Tai meillä ainakin näkyy. Viime kerralla oli kirkko liki puolillaan mustaa porukkaa, esiintymässä oli monikansallinen lauluryhmä. Joillekin taatusti järkytys (apua, maailma tunkeutuu turvalliseen kotikirkkooni!), minusta hirmu kiva. Kymmenvuotias kääntyi hämmentyneenä katsomaan, kun lauluryhmän esiintyessä osa yleisöstä alkoi myös laulaa ja jopa viritti sellaisen mainion intiaanihuudon sopivassa kohdin! Oman niukan kokemukseni mukaan afrikkalaiset tulevat tapahtumiin isolla porukalla ja meluisesti. Asenne on iloinen ja omanarvontuntoinen, ei sellainen nöyrän anteeksipyytävä. Tämä asennekin voi tietenkin tuottaa ongelmia niille, joiden on ylipäätään vaikea hyväksyä heitä suomalaisten joukkoon…

Langanpäitä

Ai niin, on solmittava edellisten postausten jättämiä irtonaisia langanpäitä. Kyllä, ennen matkalle lähtöämme kävi viimekesäisen remonttifirman edustaja purkamassa hiukan kylppärin laipiota ja toteamassa ettei sinne alle ollut päässyt vettä. Firma oli vähintään yhtä huojentunut kuin mekin. Tarinan opetus: muistakaa kaikki laittaa ne liitokset näkyville!

Auto kävi huollossa ostoliikkeessään, ja saimme öljynlauhduttimen korjatuksi ilmaiseksi (vika oli ollut jo ostohetkellä). Tarinan opetus: kun jäähdytinnesteeseen menee öljyä, lauhdutin on rikki. Ja kannattaa kysyä ostoliikkeestä ”takuun” perään vaihtoautonkin kohdalla.

Kymmenvuotias toipui pikkuflunssastaan nopeasti, tartutti sen isäänsä, ja hänkin on jo parempana. Ei siis sikatauteja meillä vielä.

Ja entä ne viisivuotiaan kysymykset? Tässä muutama. Kiertääkö maa ihan oikeasti aurinkoa? Miksi ei nyt voi käyttää pitkiä valoja? Entä nyt? Voisiko nyt? Voisiko NYT? Joko meri meni? Joko meri meni? Onko tuo meri? Miksi tuo joki virtaa? Onko totta että meri on loputon? Minne asti tuo meri ulottuu? Miten tuo talo on rakennettu? Miksi mummun mökissä ei ole sähköjä? Miten tuo pilvi on tuon näköinen? Miksi aurinko laskee tuonne metsän taakse? Onko tuo se metsä jonka taakse aurinko laskee?

Omaa aikaa

Tuli Kaksplus –lehden näytenumero. Ei tarvitse edelleenkään tilata. Onhan se tietenkin niin, että ekan vauvan kohdalla kaikki on outoa, miettii ehkä tavaroita joita tarvitsee, on aikaa miettiä kasvatusongelmia ja ruokapulmia, synnyttäminen on tuntematonta toimintaa, väsyttää ja saattaa valvoa turhankin takia ja koettaa tehdä kaikki maailman asiat yhtä aikaa eikä näe vauva-ajan yli ja se tuntuu pitkältä ja rahat on loppu ja kaikkein kamalimmaksi EI OLE OMAA AIKAA! Mutta lohdun sana: kun lapsia on kolme tai enemmän, juuri mikään ei ole enää vaikeaa. Ja ainakin minä koen, että kaikki tämä aika, joka minuutti, on ihan minun omaa aikaani. En minä sitä vauvalle tai muille lapsille tai kenellekään muullekaan ole antanut eikä sitä ole minulta väkivalloin viety. Kyllä minä patistan kakkosluokkalaista läksyntekoon ihan omalla ajallani. Ja käytän omaa aikaani ihan vapaaehtoisesti siihen, että pilkon nakkikeittoon vihanneksia. Tai menen kävelylle lähikauppaan vauvan kanssa. Ei minun mikään pakko olisi.

Olen lopettanut Grishamien lukemisen omalla ajallani. Luimme loman aikana pikkupoikien kanssa iltalukemisina Hobitin, ja se upposi niin hyvin että rankusivat lukemaan itsensä Tarun sormusten herrasta. Ei se kuitenkaan ole vielä noin pienten tarina. Itse aloitin varovaisesti pitkästä aikaa, ja olen vasta Bilbon lähdössä menossa. Tielle tuli nimittäin eilinen kirjastokäynti ja Beck –kirjat. Kehuinkin taannoin Beck –elokuvia, mutta Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön dekkareita en ollut lukenut sitten teinivuosien (silloin riitti pari sivua pitkäpiimäistä poliittista jaarittelua). Mutta kirjatpa ovat kypsyneet ja muuttuneet vallan kiinnostaviksi tässä noin viidentoista vuoden aikana. Kumma juttu! Ei meinannut malttaa mennä nukkumaan, kun oli kesken sarjan neljäs osa. Kotitöitäkin tuli tehtyä ja vauvaa kannettua toisella kädellä, kun toisessa oli Bussimurha…

Koulu alkoi - taas

Olisi paljonkin aiheita joista kirjoittaa, kuten esimerkiksi suunnattoman raivostuttava Keskisuomalaisen uutinen perussuomalaisten viivytyspolitiikasta pakolaislasten perheryhmäkodin perustamiseen liittyen. Kuinka pahantahtoisia ihmiset joskus voivat ollakaan!

Mutta oma koneeni on ollut jo jonkinaikaa pahantahtoinen mitä tulee blogin päivitykseen, eli olen ehtinyt unohtaa jo suurimman osan aiheistani. Olen nyt perheen yhteisen koneen äärellä enkä muista muuta kuin sen, että kaksi lasta on taas aloittanut koulun. Nelosella ja kakkosella. Lähtö sujui siis paljon vähemmillä jännityksillä kuin viime vuonna - kakkosluokkalaiseen iskee kuitenkin vielä lievä väsymys ja kiukku iltaisin.

Lapset toivat heti ekan koulupäivän jälkeen kotiin hirmuiset paperit aiheesta H1N1-influenssa ja ohjeistuksen olla kotona jos on kipeä olo. Vanhimmainen toi myös kovan kurkkukivun. Saatiin heti eilen noudattaa kotiinjääntiohjetta, mutta tänään hän lähti kyllä kouluun kun ei mitään eksoottisempia oireita ilmentynyt.

(Väitättekö muuten suhtautuvanne ihan neutraalisti ja yhtään pelkäämättä sikainfluenssaan? Minä olen yleensä hyvin huoleton kaikissa terveysasioissa ja niin tässäkin. Tulkoon jos on tullakseen, on noita influenssia ennenkin pidetty. Mutta kylläpä alkoi epäilys hiipiä mieleen, kun oli kipeän oloinen lapsi kotona ynnä kolme muuta, joista yksi vauva, ja puoliso mittaamassa merivettä Hangon edustalla. Perimätieto ja luetut jutut vaikkapa espanjantaudista tulevat mieleen, vaikka yhteiskunta ja ihmisten perusterveys on hiukan noista ajoista muuttunutkin. Entä jos vauva sairastuu yhtäaikaa isomman lapsen kanssa? Jos joku on vietävä lääkäriin, mitä tehdään toiselle/toisille sairastuneille? Mitä jos itse on korkeassa kuumeessa lasten kera? Silloin ennen vanhoina hyvinä aikoina yksinkertaisesti kuoltiin pois. Nyt ajattelin tarpeen tullen käyttää puhelinta.)

Dinosaurus Ben ja kysymysten kilometrit

Päästiin liikkeelle ja kaikki pysyivät terveinä koko reissun eikä kotikaan odottanut palaneena tai veden vallassa. Muutenkin oli ihan kivaa.

Ajoimme tiistai-iltana Savoon ja jatkoimme keskiviikkoaamuna mummu mukana pohjoiseen. Ajoimme "keskitietä" eli läpi niinkin eloisten paikkakuntien kuin Vaala ja Pudasjärvi. Pysähdyimme pitkästä aikaa Ranualla ja katselimme eläimiä eläinpuistossa. Useimmat nukkuivat eivätkä näyttäneet häiriintyvän meistä (sikäli kuin olivat edes näkyvillä). Vauvan kanssa on tietenkin pysähdyttävä tarpeen tullen, mutta aika sutjakkaasti päästiin kuitenkin perille.

Nelisen päivää oltiin sitten Rovaniemen entisessä maalaiskunnassa isän tekemässä hirsimökissä. Lämmintä piisasi. Lapset kävivät kahtena päivänä läheisessä koskisessa joessa kahlaamassa kiveltä kivelle, leikkivät kivillä ja kävyillä (ihan oikeesti!) ja tietenkin tapella nujasivat aina välillä. Aikuiset viettivät hekin lomaa saunoen ja syöden ja nukkuen ja rupatellen keskenään. Puoliso kaatoi pieniä koivuja aina kun silmä vältti.

Pohjoisessa on ihana olla, olen ollut Lapissa vanhempieni mukana kesäisin yksivuotiaasta asti (isällä oli Lapissa paljon tuttuja paikkoja niiltä ajoilta, kun hän teki siellä metsätöitä. Leiriydyimme siis luonnonjokirantoihin ja kiersimme lakkasoita) ja nyt oman perheen kanssa joko kesäisin tai talvisin vuosittain, työn tai sukulaisten takia lähinnä. Mökki ei ole ihan tarpeeksi pohjoisessa, mutta sen sijainnissa on ihana vapauden tunne. Nelostie kulkee läheltä, ja sitä mennen olisi parissa tunnissa Vuotsossa ja parissa lisää Inarissa. Kunhan lapset kasvavat, päästään kiertämään paikkoja siis laajemminkin.

Takaisin tullessa ajettiin nelostietä suoraan kotiin ja mummu jäi vielä hetkeksi mökille. Pysähdyspaikaksi suosittelemme Kuivaniemen Merihelmi -huoltsikkaa (lähellä vanhoja Kalottimajoja), jolla on aivan ihana uimaranta. Aaltojen kuvioima hiekkapohja ja Perämereltä saapuvia aaltoja.

Autoradiossa soi hiukan liian monesti kokoelmalevy Omituisten otusten kerho, jolta jäi päähän soimaan etenkin Tyrannosaurus Rex. Sen kertosäe menee "Dinosaurusten ja lentoliskojen maa on mennyt vuotta kuuskytäviismiljoonaa". Kuulin pitkään että Dinosaurus, Ben, ja lentoliskojen maa. Jaa jaa.

Viisivuotias ehtii muuten kysyä monta kysymystä tuollaisen matkan aikana.

Komento takaisin

Ei olla pohjoisessa. Ehkä mennään huomenna. Tähän viivästykseen on parikin syytä, ja johtuvat puhtaasti tästä omaisuuden määrästä. Kun on taloa ja autoa.

Perjantai-iltana kymmenen jälkeen alkoi kuulua kylppäristä outoa lotinaa. Pikaisesti laskeskelin ettei kenenkään pitäisi olla suihkussa, ja menin pahaa aavistaen katsomaan. Katosta tulee kuumaa vettä ja paljon! Apua ääk! Puoliso tulee tyynenä apuun ja menee kellariin sulkemaan vedet. Minä haen remontissa viime vuonna mukana olleen putkimiehen numeroa; niillä on onneksi päivystys. On Jyväskylän kuuluisa ralliviikonloppu, eikä päivystäjäkään kuulosta kauhean innostuneelta, mutta pitkän vaitiolon jälkeen sanoo vaihtavansa työvaatteet päälle ja tulevansa katsomaan. Ja oi, puolen tunnin päästä tuttu putkimies toteaa remontissa laitetun putken liittimen helmen (tms.) irronneen (niin kuulemma joskus saattaa käydä), ja siispä putken syösseen kuumat vetensä lattialle. Kun vettä tulee voimalla, se ryöpyää vinoon laipioonkin sen näköisesti kuin vesi tulisi katosta läpi. Oli huojentavaa, ettei vesi tullut yläkerrasta oikeasti katon läpi (ehdin jo ajatella minkäkokoinen ja kuinka kallis homma siitä olisi tullut) ja että oltiin kotona (en uskalla ajatellakaan, millaista jälkeä tuosta olisi aiheutunut viikon poissaolon aikana!).

Päästiin kuitenkin soittelemaan (edelleen ralliviikonloppuna) remonttifirman pomolle, jotta joku tulisi varmistamaan ettei vettä ollut päässyt laipion alle. Eihän sitä saanut ennen maanantai-aamua, eli siitä ensimmäinen viivästys.

Ennen kuin remonttipoika oli käynyt hiukan purkamassa paneeleja ja kertomassa ettei ole huolta, ehti auto kantaa kortensa kekoon. Jäähdytinnesteen merkkivalo paloi, mutta nestettä oli tarpeeksi. Seassa oli tosin öljykönttejä ja pikahuollon mukaan öljynjäähdytin hajalla eikä autolla ajamista tällöin suositella (ainakaan 1500 km). Just joo. Mikä se sellainen öljynjäähdytin on? Saatiin monimutkaisella säädöllä huoltoaika huomiselle, eli ellei uusia kiemuroita ilmene (umpisuolen puhkeaminen voisi olla hyvä lisä tähän sarjaan) olemme pohjoisen mökillä huomenna joskus yöllä.

Jos hyviä puolia on löydettävä, saimme vihdoin siirrettyä yhden kalenterissa lauantaille merkityn menon suosiolla syyskuulle. On kauhean paha tapa ahtaa kalenteri niin täyteen, etenkin kun on näitä pieniä lapsiakin. Tähän saakka oltiin ajateltu että kyllähän me ehditään takaisin, tehdään lyhempi reissu. Nyt meillä on lähdön viivästymisestä huolimatta kepeä aikataulu ja aikaa tulla kotiin maanantaihin saakka. Eli toivokaamme nyt hyviä vointeja autolle, talolle ja itsellemme; lämpimiä päiviä, mustikoita metsään, muutama poro tien varteen ja lämpimiä hämäriä elokuun iltoja, kuistilla metsään tuijottamista varten.

Pohjoiseen

Me lähdetään vielä ennen koulujen alkua ajamaan nelostietä oikeaan suuntaan, pohjoiseen. Harmi kyllä joudumme jäämään puolitiehen emmekä pääse esimerkiksi Nuorgamiin. Vanhemmillani on ollut Rovaniemen tienoilla mökki jo jonkin aikaa, ja onneksi nyt se on ollut tänä kesänä taas käytössäkin. Lähdemme testaamaan vauvan hoitoa huushollissa, jossa ei ole sähköjä tai järjestettyä jätehuoltoa, ja jossa vesi tulee pumpulla säiliöön lähteestä – tai kantamalla. Eiköhän tuo hyvin mene. Itikoita on kuulemma ollut tänä vuonna vähän (hyvä), niin myös lakkoja (huono).

Nils-Aslak Valkeapää sanoo lyhyessä ja ytimekkäässä runossa kaiken, mitä nelostietä ajamisesta voi tässä yhteydessä sanoa:

pohjoisemmas
pohjoiseen
pohjoiseen

Nälkää vastaan

Ilmastonmuutos, maailmanlaajuinen talouden taantuma, ruoan hinnan nousu ynnä muut vaikeuttavat maailman köyhien tilannetta ruokapöydässä entisestään. YK:n ruokaohjelma koettaa auttaa. Katsokaa täältä:

Heinäkuun lopun listauksia

Vauva nukkui käsittämättömästi puoli kahdestatoista viiteen ja sitten taas viidestä yhdeksään. Tällaisesta voisi laiskistua. Onneksi yli viisikiloisen puntin koko päivän kanniskelu tasoittaa hieman tilejä.

Meillä on taas sähkömies. Laittaa saunakammarin sähköjä takaisin. Nyt meillä puuttuu enää kammarin puolelta lattian maalaus ja sisäikkunan laitto takaisin. Porstuan puolelta on pohdittava lattia-asioita ja yhden seinän pintakäsittelyä vielä. Mutta elokuussa saadaan tavarat takaisin sisään. Hyvä!

Lopuksi listaa viime viikkojen hyvistä jutuista:

Ilmalämpöpumpun viilennysominaisuus. On ihanaa palella eteisessä, jos muuten on kaikkialla kuuma!

Hiski -hakuohjelma. Etsi kirkonkirjoista esi-isäsi! Tähän saa menemään aikaa yllättäviä määriä, mutta toisaalta pienellä vaivalla saa tietää että isänsä isän äidin äidin äiti oli nimeltään Brita Kaisa.

Naissaaren uimaranta. Kovin laajaa otosta emme ole ehtineet keräämään, mutta kokeilemistamme kuudesta Jyväskylän uimarannasta tämä on ehdoton suosikki. Hyppytorni, tilava hiekkaranta, lentopalloverkko, rauhallinen meno ja läheisyydessä kahviloita ja muita houkutuksia.

Beck -elokuvat. Oikean näköisiä ihmisiä ja ympäristöä, Ruotsissa.

Musta hiuslenksu ranteessa

Vauvamme tyytyy yleensä syömään toisesta rinnasta kerrallaan – iltakitinän lohdutussyönnit ovat asia erikseen. On siis hyvä muistaa syöttää vauvaa kummastakin rinnasta vuoron perään suht tasaisesti. Minun on aina ollut vaikea muistaa kummalta puolelta olen viimeksi syöttänyt (joskus pitkän syöttövälin jälkeen sen kyllä tunteekin helposti), ja tähän olen koettanut kehittää erilaisia muistisääntöjä ja kikkoja. Joskus minulla oli vakioimetyspaikalla tyyny, jonka paikasta olisi pitänyt muistaa jotakin. Mutta oliko se puoli, jolta viimeksi syötin vai puoli, jolta pitäisi nyt aloittaa? Joskus toiset ihmiset myös siirtelivät tyynyä omia aikojaan. Nyt jo kauan olen pitänyt imetysaikana hiuslenksua ranteessani – sillä puolen, jolta seuraavalla imetyskerralla pitää aloittaa. Yleensä muistan siirtää lenksun syöttöä aloittaessani jo valmiiksi.

Edellisen vauvan kohdalla muistan ehdollistuneeni niin mustien hiuslenksujen merkkikieleen, että ajattelin nähdessäni sellaisen miespuolisen kollegan ranteessa että kas, Erikin on syötettävä seuraavalla kerralla vasemmalta puolelta.

***

Viikonloppuna meillä oli puolison siskoja kylässä vauvan ekojen juhlien nimissä. Oli kotoisaa (ja paljon puhetta taas kerran). Kirkossa kymmenvuotias uskalsi soittaa laulun pianolla, ja ällistyin kun pikkupojatkin osasivat laulaa valitsemamme laulut ja siitä kun koulussa näköjään on opeteltu ulkoa Isä meidän –rukous.

Vauva on kaksi kuukautta, ja kasvun huomaa muun muassa siitä, että se jaksaa potkitella lattialla viltillä ilman vaatteita vaikka kuinka pitkään. Seuraa tietenkin on hyvä olla vierellä. Ääntäkin lähtee monipuolisemmin ähinän ja itkun lisäksi.

Perheen vuorokausirytmi pahenee pahenemistaan kohti loman loppua. Puoliso joutuu kiskoutumaan töihin yhdeksän kieppeillä, mutta me muut nukutaan kevyesti puoli yhteentoista. Oijoi. Kahden viikon päästä koululaiset saavat opetella nousemaan puoli kahdeksan tienoilla. No, ehkä sitten saadaan uniaikaakin hilattua pari tuntia aiemmaksi.

Kirkkokuntia, pappeja, haastattelijoita

Eilen istuin paljon keittiön pöydän ääressä. Ensin tunnin papin kanssa, kävimme läpi tulevan sunnuntain ristiäistilaisuutta. Samalla oven avauksella papin lähdön kanssa sisään astui joku ihme haastattelija, joka keräsi tietoja talosta ja sen asukkaista hirmuisen paksuun Jyväskylä -kirjaan. Muistan lukeneeni saman tyyppistä kirjaa joskus kotipaikkakunnalla, ja sen arvo kahvipöytäjuoruilussa on kiistaton. Ihmettelen kyllä kustannus- ja markkinointipolitiikkaa. Kyseessä on siis yksityinen firma, joka kirjaa tekee ja myy yksityishenkilöille. Kirjastoilla ei kuulemma ole varaa ostaa 450 euron kirjaa (tai haluja kannattaa tuon tyyppistä yritystoimintaa). Luulisi firmalla olevan haluja tallentaa asumishistoriaa kaiken kansan luettavaksi vaikka lahjoittamalla kirjasta vapaakappale kirjastoille.

Kun meillä on hiukan monimutkainen perheen kirkkohistoria (kuulun sekä luterilaiseen - en varmaan saa koskaan erottua enkä ole toisaalta vielä keksinyt tarpeeksi pätevää syytä - että erääseen vapaakirkolliseen suuntaan, ja puoliso vaan siihen vapaakirkolliseen), jouduimme esikoisen synnyttyä pohtimaan tarkasti nimeämis- ja uskontokuntakuviot. Oma sukuni olisi järkyttynyt ja surrut sydänjuuriaan myöten, jos lapsiraukkoja ei oltaisi kastettu. Itsellä ei ollut voimakkaita teologisia mielipiteitä tästä. Lapsilla on siis ollut minimalistinen kstetilaisuus oman perheen ja kummien kesken, ja myös siunaus jumalanpalveluksen yhteydessä tässä toisessa kirkossa. Luterilaisen kirkon kanssa olemme arjessa hyvin vähän tekemisissä. Viisivuotias menee kyllä seurakunnan kerhoon ja koulun kanssa käyvät kirkossa, mutta aktiivisempi yhteiselämä on tämän toisen kirkon kanssa. Tällä hetkellä tällainen seos tuntuu sopivalta eikä väärältä, mutta kysykää uudelleen kunhan lapset tulevat ripari-ikään, tai alkavat pohtia omaa kasteratkaisua aikuisemmalla iällä. Kummit ovat osoittautuneet arvokkaaksi asiaksi, sen voin sanoa.

Nimikin saatiin aikaan lapselle. Eka nimi on puolison ehdotus ja suosikki, ja kelpasi minullekin kun löytyi sukupuusta ja kuulosti mukavalta. Toinen nimi tuli myöskin sukupuustani, mutta minkäs teet kun oli minulla mielessä jo ennen vauvan syntymää. Mitään kovin korkealentoista ei nimiksi tullut, mutta ei tusinatavaraakaan. Toivotaan, että neiti on nimiinsä tyytyväinen.