Meillä on tällä hetkellä kaksi lasta, jotka ovat molemmat innostuneita liikuntaharrastuksista. Pian on varmaan kolme, ja epäilemättä neljäskin on harrastusiässä ennen kuin huomaammekaan. Isoimpien innostuslistalla olisi ratsastusta, taitoluistelua, laskettelua, uintia, jalkapalloa, jääkiekkoa ja muuta sellaista. Perheen koko huomioiden on ollut pakko sanoa, että YKSI viikottainen harrastus per lapsi riittäköön, ainakin niin pitkään kunnes osaa itse reissata harkkoihin pyörällä tai bussilla. Rahakaan ei riitä kaikkeen, eivätkä lapsen tai vanhempien voimat. (Olen lisäksi tylsän ja laiskan vapaa-ajan puolestapuhuja. Viikottain ja mieluiten päivittäin on oltava aikaa sellaisen ei-minkään-tekemiseen, jolloin aivot joutuvat lepäämään ja prosessoimaan aiemmin tapahtunutta, ja lapsi taikka vanhempi opettelemaan tylsyyden sietämistä.)
Oltiin sunnuntaina keskimmäisen kanssa kolmansissa jalkapalloharkoissa tässä kaupungissa. Joukkue on upouusi, seura tosin vanha ja vakaa, poikia oli kymmenittäin ja ohjaus näytti pätevältä mutta hauskalta. Hyvä juttu siis. Kesällä pääsevät mukaan jo piirisarjan pikkupeleihin. Jaksoin vaan hämmästellä jalkapalloharrastuksen omituisia rakenteita. Olin pitkään luullut, että seurassa on kiinteät ikäkausijoukkueet seitsenvuotiaasta edustustasolle saakka. Joukkueella on kiinteät vastuunkantajat ja valmentajat; rahaliikenne, varaukset ja piirisarja- yms. yhteydet hoidetaan aina samojen kanavien kautta; harrastajat siirtyvät ikäkausijoukkueesta toiseen kasvaessaan ja kehittyessään. Näin sanoisi järki. MUTTA. Seuroihin siis perustetaankin aina uusi joukkue, kun yllätysyllätys uusi ikäluokka suomalaisia saavuttaa seitsemän vuoden rajapyykin. Kivien alta kaivellaan uusia valmentajia, kun entiset jatkavat oman porukkansa mukana eteenpäin. Vanhempien joukosta on löydyttävä keltanokkanoviiseja rahaliikennettä hoitamaan. Minulla on olo, että tämän voisi hoitaa jotenkin järkevämminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti