Paristakymmenestä kakkosluokkalaisesta pääsi muun porukan mukana perille noin viisitoista. Loput olivat kulkeneet edellä kaikki hiukan eri reittejä ja tupsahtelivat paikalle toruttavaksi sieltä ja täältä. Hämmästyttävän erämaatunnelmaista polkua tuonne oli ihan asuntoalueen tuntumaan saatu mahtumaan, mutta eihän siellä mitään hätää ollut. Lapsilla tuntuu tuo paikallistuntemuskin olevan aika hyvä. Yllättäen viimeisinä olivat hukassa meidän poika ja naapurin poika, ja sen verran useana iltana on menneinä vuosina poikaa lähiympäristöstä etsiskelty, etten edes ennättänyt hätääntyä. Kuulemma oli käsketty seurata keltaisia merkkejä. Oli oli, mutta sen jälkeen oli toki sanottu mihin saakka, ja myös että kuljetaan kaikki yhdessä... Lopputulema oli kuitenkin se, että kukaan ei eksynyt ja kaikki saivat iltapalaa nuotion ääressä.
Eräs useita vuosikymmeniä sitten kirjoitettu eräopas totesi aloituslauseessaan, että Suomen kokoisessa maassa on mahdotonta eksyä. Kun vaan pitää päänsä kylmänä, parin päivän kävelyllä osuu väistämättä asutukseen tai maantiehen. Ehkä moni ainakin nykyään pitää eksymisenä jo hiukan lyhyempää aikaa poissa kartalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti