Kokous oli (niiltä osin kuin kuulin esitelmiä) kiinnostava, tapasin useita kollegoja ja sain suunniteltua yhden heistä kanssa jo kauan rästissä olleiden töiden loppuunsaattamisen. Hotellilla on aina mukava olla, kävimme illalla tapaamassa tätiäni, ja vauvan kanssa ehdittiin seurustella aika paljon. Etenkin skandinaavisissa piireissä ei ole mitenkään tavatonta, että pieni lapsi on työkeikoilla mukana. Ei siis nolottanut liikoja viettää aikansa aulassa ja osallistua lähinnä kahvitauoille. Kaikesta huolimatta olo oli kumman ristiriitainen ja sydänalassa tuntui erikokoisia painoja. Miksi ihmeessä? Löysin loppujen lopuksi paljonkin selityksiä.
Ammatillinen minä ja kotiminä tulivat päivien aikana ehkä liian lähelle toisiaan. Ei oikein pääse oikealle aaltopituudelle, jos ajaa pari tuntia kotoa ihan tuttuihin paikkoihin tapaamaan väkeä, jota on tottunut tapaamaan viikon mittaisilla ulkomaanreissuilla. Vauvan mukanaolo pakottaa kotiminän olemaan voimakkaasti läsnä. Tässä yksi selitys. Ehkä mukana oli tähän liittyen pientä kateutta ja ulkopuolisuuden tunnetta siellä aulassa, vaikka kuinka oli prepannut itseään etukäteen. Tähän liittyi myös pieni keskittymisongelma ihmisten kanssa keskusteltaessa; huomasin kysyväni kahteen kertaan samoja asioita samoilta ihmisiltä. Hiukan oudolta tuntui sekin, kun kollegat kyselee työasioihin liittyen mielipiteitä ja neuvojakin, vaikka tosiaan se ammatillinen kompetenssi on taas vielä hakusessa.
Lisäksi kollega, jota olen aina ajatellut omanikäisenäni ja samalla tavalla aloittelevana tutkijana kuin itseänikin, oli harmaantunut. Käsitystä pitäisi varmaan tarkistaa. Siis sitä aloittelijan käsitettä.
Huomasin, että useiden kollegojen kanssa on töitä kesken. Hyvähän se on, että on juttuja työn alla, mutta parasta olisi jos ne saisi joskus viimeisteltyäkin. Ehkä isoimman kiven sydänalaan toi epävarmuus oman työn jatkosta. Oma hanke loppuu vuoden lopussa, eikä ainakaan vielä ole tietoa jatkopesteistä. On täysin mahdollista, että on hakeuduttava muihin hommiin vaikka näitä töitä on tullut tehtyä (äitiyslomapätkät pois lukien) jo kymmenisen vuotta. Tuntuisi haaskaukselta ja surulliselta jättää työt ikään kuin kesken.
Samaan aikaan toisaalla äitini oli pärjännyt kotimiehenä isompien kanssa ja puoliso oli katsonut Istanbulissa Die Hardin turkiksi dubattuna. Viikonloppuna lähdemme viemään äitiäni kotiin. Koetamme muistaa siirtää kellot kesäaikaan, vietämme Earth Houria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti