tiistai 20. huhtikuuta 2010

Mikä maisema

Istun Kilpisjärvellä biologisen aseman pihapiirissä olevan pienen talon keittiö/olohuoneessa. Huoneessa on kuuma, sillä aurinko paistaa isoista ikkunoista sisään. Ikkunoista näkyy tunturikoivikkoa ja sieltä takaa alempaa järven jää, sillä hiihtäjät ja kelkkailevat, ja muutaman kilometrin päässä mutta silti petollisen lähellä Ruotsin tunturit. Vauva nukkuu ulkona vaunuissa, kuusivuotias piirtää. Puoliso ja kaksi vanhinta lähti järven jäälle hiihtämään – se on aika tylsä kohde, mutta siellä hiihtäessä näkee hiukan lasten kestävyyttä ja hiihtotaitoja, ja pystyy päättämään uskaltaako lähteä pidemmälle. Molemmat ovat kyllä kapuilleet pari vuotta sitten Saanan rinnettä mutta jalkaisin; hiihtäminen mahdollistaisi vaikkapa tunturin kiertämisen tai mäenlaskun Saanan takaisissa maastoissa. Kun saamme vauvan iltaunille, lähdemme vuorostamme kuusivuotiaan kanssa maastoon.

Matka tänne oli pitkä. Lähdimme lauantaina kymmenen korvilla, ja perille päästiin puolenyön aikoihin. Pysähdyimme Pyhäsalmessa Vaskikelloon syömään (Suosittelen, ehdottomasti Vaskikelloon eikä typerälle ABC:lle tien toisella puolen. Kannattaa ottaa pöytä sellaisen suuren vesialtaan vierestä, joka soittaa noin viiden minuutin välein musiikkia ja suihkuttelee vesisuihkuja. Vaskikellossa on siis laaja valikoima erilaisia kelloja, niin sisällä kuin ulkonakin…), tauolle muuten vaan Iihin, kauppaan Kemiin, isommalle välipalalle Pelloon ja tankkaamaan ja jaloittelemaan Muonioon. Sitten olikin jo niin myöhä että kaikki paikat olivat kiinni ja lapset nukahtivat vuoron perään. Vauvakin nukkui matkalla yhdet pitkät ja yhdet lyhyet unet, ja nukahti yöunille kahdeksalta. Kun ruokarytmi saatiin pysymään tavallisena, pysyi unirytmikin mukana. Ihmeen helposti siis meni. Perille päästyä lapsukainen toki valvoi melkein kahteen yöllä ja heräsi pirteänä seitsemältä, mutta kaiken kaikkiaan ei hullummin.

Sunnuntai meni yleisessä torkkumisessa ja uupumuksessa. Leviteltiin tavaramme ja talo alkoi näyttää samalta kuin se aina näyttää täällä ollessamme – yhden makuuhuoneen sänkyjä ei koskaan ehdi petaamaan, toinen makuuhuone on täynnä lasten leikkejä ja olohuoneessa on sekä kuivamassa olevia pyyhkeitä että kannettavia tietokoneita ja suuri palapeli. Eteisessä luonnollisesti on kumisaappaita, talvikenkiä, hiihtokenkiä, kuivumassa olevia rukkasia, aurinkolaseja ja kaikkea muuta sellaista. Kotoisaa. Majoituin tänne ensimmäistä kertaa keväällä 1998. Olemme siis ehtineet asua näiden vuosien aikana neljässä eri osoitteessa, mutta tämä talo on ollut jokakeväisenä tukikohtana. Ei siis ihme, että sen tuoksu ja äänimaailma ja keittiön tarvikkeet ja kaikki on kovin tuttua ja turvallista. Ja päärakennuksen henkilökunta – siivooja ja keittiön täti ja toimiston täti ja amanuenssi ja talonmies ja laboratoriomestari. Tähän aikaan asemalla on paljon hiihtolomalaisia, jotka hekin ovat naamoilta tosi tutut ja heidän kanssaan tulee vaihdettua aamupalapöydässä muutama sana.

Emme ole olleet asemalla kesällä, jolloin biologit valtaavat paikan ja alkavat tehdä ihan oikeita töitä. Ja tällä kertaa meillä ei ole edes talvisia töitä mukana, olemme ihan lomalla vaan. Vapaata ja lokoisaa siis, vaikka kyllähän maastotyöt tai kurssi rytmittää ja ryhdistää oloa ihan eri tavalla. Ehkä ensi vuonna sitten?

Tämä on paikka, jossa olen lapsistani yleensä ottaen hyvin ylpeä. Joskus tuntuu, että kasvatus ei kerta kaikkiaan vaikuta mihinkään ja lapset ovat kuin metsän eläimet, mutta kyllä se näköjään nousee pintaan aina välillä – jos ei muulloin niin biologisen aseman ruokasalissa. Ja kyllähän nuo kivasti kiipeävät ylämäkeen liukurit käsissä, ja koululaiset melko mukisematta ovat jopa tulleet ”kouluun” aamuisin aamupalan jälkeen (opettajat antoivat toki vapaata, mutta läjän läksyjä mukaan).

Miten sukset pysyvät omissa jaloissani? Raportoin, kunhan ehdin vanhimmaisen kanssa maastoon.

1 kommentti:

Ansku kirjoitti...

Kuullostaa hyvältä. Nauttikaa viikosta!