Toukokuuta on jäljellä neljätoista päivää, ja näistä puoliso on kotona kuusi. Toukokuun aikana olisi käytettävä yhtä lasta kolme kertaa hammaslääkärissä (oikomishoito alkaa…), toista kerran neuvolassa, osallistuttava aktiivisesti kaksille kirppareille (joista toista on ollut järjestämässä, nimimerkillä ”kun kerran on aikaa kun olen kotona”), siivottava porstua ja vietävä puutarhajätettä kaatikselle, järkättävä koulun loputtua tapahtuva mökille meno ja otettava selvää syyskesän eskari- ja hoitokuvioista. En nyt jaksa listata tähän koulujen ja kerhojen loppumisiin liittyviä juhlia ja muuta häslää. Enkä tavallisia harrastekuvioita. Lisäksi olisi pidettävä yhdet pienet yksivuotisjuhlat ja niiden varjolla pidettävä vieraana yhtä mummoa ja yhtä pappaa. Kirkolla on kesäjuhlat, ja niissäkin voisi käydä, ja niiden siivellä saattaa meillä pyörähtää kauempana asuvia tuttavia. Ja olisi katsottava jääkiekon MM-kisoja, Euroviisuja ja Apollo 13 (harmillista). Kaiken kaikkiaan päätin jättää ei-niin-pakolliset työhön liittyvät kirjoitushommat kesäkuulle, osittain niin sanotun kesäloman ajalle. Vähemmän stressiä sillä tavalla (kun on kerran juhlittava olan takaa kaksi viikkoa).
Ja lämmintä on. Tai kuuma. On se hassua, että Suomessa on harvoin sellainen miellyttävä lämpö – viime viikon keskiviikkona taisi olla. Mummolassa ollessamme ainakin olimme aika kuumissamme. Savossa kului siis koko pitkä viikonloppu, kesäisissä merkeissä. Lapset ehtivät tehdä liki kaiken mitä kesäisellä mummolan pihalla pystyy tekemään. Ja pihan ulkopuolella – päähupia oli ajaa pyörällä vähän matkan päähän sorakuopalle, johon oli kertynyt ihania mutaisia lammikoita.
Kuumuus yhdistettynä vetoon oli pikkuiselle vähän liikaa, hänestä tuli sunnuntaina suorastaan kuumeinen ja kurja. Voihan se olla joku vauvan oma kuumetautikin, en tiedä. Kurjaa silti. Pääsimme kuitenkin sunnuntai-iltana kunnialla kotiin sairastamaan, ja kyllä hän on ollut tänään jo vähemmän kurja.
Vierailimme viikonlopun aikana tapaamassa serkkuni perhettä pohjoispitäjässä, ja lapset näkivät erinäisiä emolehmiä ja vasikoita ja kaksi suurensuurta sonniakin. Vanhimmainenhan rupeaa isona eläinlääkäriksi, ja hän oli mukana viemässä pian poikivaa lehmää poikimakarsinaan, ja olisi ollut mukana poikimisessakin mutta mokoma ei ehtinyt tositoimiin vierailumme aikana. (Tiesittekö, että jauheliha tulee sellaisista söpöistä nautaeläimistä?)
Sitten ehdin myös käydä läpi lukioaikaisia koulutavaroitani (vieläkö niitäkin on säästössä?) ja lajitella ne pois heitettäväksi. Joitakin vihkoja oli pakko säästää, sen verran lukioikäisen angstia löytyi niiden sivuilta. (Tässäkin vaaditaan tarkkaa tasapainoilua. Sen verran on hävitettävä, että todennäköisyys sille että joku jälkipolvista pääsee teiniangstiin käsiksi, on pieni. Jotain on kuitenkin jätettävä vanhuudenpäivien iloksi omaan jemmaan.)
Olen kovasti patistanut äitiäni miettimään tarkasti asumisjärjestelyjään. Hän täyttää seuraavaksi jo 75, ja vaikka onkin hyväkuntoinen, niin ei hän nuortumaan päin ole. Istuin nyt sitten pihakeinussa ja kuuntelin sitä ei yhtään komeaa mutta kovin tuttua luontoa – metsälintuja ja kuoveja ja kurkia ja variksia – ja totesin että missä muualla minä muka haluaisin istua sitten kun itse olen vanha ja mummu ja yksin kissojeni kanssa. Hankalaa. Talojen ylläpito ei ole lastenleikkiä, eikä halpaa. Katsotaan nyt.
Olen omalla kohdallani kokenut tämän monien mainitseman keski-iän merkin: kotiseudulle palaaminen alkaa vaikuttaa hyvältä idealta. Lukioikäisenä olisin nauranut moiselle ajatukselle pitkään ja hartaasti. Seuraava kotiseudulle paluu, lyhytaikainen tosin, ja samalla syvään savolaiseen körttimielenmaisemaan paluu, tapahtuu heinäkuun alkupuolella. Osallistumme tuolloin suvun vanhimman 90-vuotisseuroihin, ja Herättäjäjuhlille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti