Minä tykkäsin adventtiviikonlopusta. Lepäiltiin. Ja leivottiin kauhea läjä pipareita. Lapset ovat kasvaneet siihen ikään ja taitoasteeseen, että minä voin keskittyä paistamiseen ja silloin tällöin kaulimisessa auttamiseen. Ja jälkien siivoamiseen, vielä toistaiseksi.
Pakkanen oli rapea ja rouskuva ja huurteinen ja kiva, enkä minä ainakaan vielä stressaa kylmästä samalla tavoin kuin viime vuonna. On ihanaa, kun voi taas lämmittää puullakin, ja että vesijohdoissa on ne sulanapitokaapelit.
Ystäväperhe oli kylässä ja saunottiin. Ja jo alkusyksystä kalenteriin tehdyn varauksen mukaisesti äidit ja vanhimmat tyttäret kävivät istumassa tunnin islanninhevosten selässä. Se oli ihmeen kivaa! Tuli melkein sellainen halu, että keväällä voisi kokeilla samaa kentällä ja testata osaisiko oikeasti pyytää hevosta tekemään jotain tiettyä (nyt vaapuimme siis maastossa, lunta satoi ja idyllistä oli, ja hevoset tiesivät aika tarkkaan minne mennään milloinkin).
Viime vuonna laitoin virsiä ja runoja ja tekstinpätkiä adventtiaikana. Ensimmäisen adventin kunniaksi voisi laittaa päähän soimaan perinteisen Jouluoratorion Bachilta, eikö vain?
Jauchzet, frohlokket, auf, preiset die Tage, rühmet, was heute der Höchste getan! Lasset das Zagen, verbannet die Klage, stimmet voll Jauchzen und Fröhlichkeit an! Dienet dem Höchsten mit herrlichen Chören, laßt uns den Namen des Herrschers verehren!
(Göran Tunströmin Jouluoratorio on muuten yksi niistä kirjoista, joiden lukeminen oli suuri elämys, mutta myös niin surullinen ja jotenkin aito, etten ole osannut tarttua kirjaan toista kertaa - muuta kuin alkunäytöksen osalta. Siinä muun muassa ohjataan kuoroa laulamaan edellisen kappaleen pätkä oikein.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti