Työsuhde Helsingin yliopistoon käy vähiin, ennen kuin helmikuun lopussa loppuu tyystin. On setvittävä viimeisiin palkkoihin liittyviä asioita, tietokoneen, avainten ja työpisteen luovutukseen liittyviä asioita, sähköpostin siirtämiseen alumniosoitteeksi liittyviä asioita (Mutta sentään. Olen käyttänyt vanhaa unix-järjestelmän Pico-ohjelmaa pääasiallisena postiohjelmanani jo vuodesta 1994. Postin kätköissä on viestejä jo varmaan kymmenen vuoden ajalta, kauempaakin. Säästetyn viestiliikenteen saa toki talteen, mutta onko minun oikeasti opeteltava modernien verkkoselaintyyppisten postiohjelmien käyttäjäksi?).
Matkustin tänään taas Helsinkiin pakkaamaan työpistettäni kasaan. Ja laiskattoman tammikuun merkeissä katsomme myös ekan artikkelin viimeisiä korjauksia, toka artikkeli (hei ja hoi!) meni viime viikolla viimeiselle kommenttikierrokselle kanssakirjoittajille. Jo junamatkalla tartuin myös kolmanteen artikkeliin, jossa on jo mukavasti lihaa luiden päällä joulukuisen posteriesityksen tekstien ja tulosten muodossa. Kannattanee pitää vauhtia yllä niin kauan kuin intoa riittää, ja aikaa on.
Viikonloppuna jatkoimme Ghanaan lähdön valmistelua ja laitoimme tyttären kanssa kolerarokotecoctailit. Lasillinen, jossa maistui katkera lääkkeen maku yhdistettynä vadelmaesanssilla taitettuun samariniin. Meni melko hitaasti alas, kaksitoistavuotiaalla.
Olenko edes kertonut, että yksitoistavuotias on nykyään kaksitoista? Taisin mainita ohimennen. Sunnuntaina meillä ja läheisessä sisäpuistossa oli viisi hyvää kaveria asiaa juhlistamassa. Muuten viikonloppu meni suurelta osalta perhettä levon merkeissä. Pojilla on ollut jotain pöpöä liikkeellä, kuusivuotias on enimmäkseen maannut ja valittanut mahaansa. Ja kahteen otteeseen oksentanut komeasti lattialle. (Ja nuorimmaisen mahdollista vesirokkotilannetta seurailemme samalla. Eli ei ainoastaan kannata pitää työvauhtia yllä innon lopahtamisen pelossa. Myös työaika on kortilla jos ja kun lapset alkavat sydäntalvea viettää sairastamalla.)
Lunta oli tullut aamulla. Hyvä kun sain taksin juna-asemalle. Hetken jo katsoin lumihupussa olevaa autoa, ja pohdin rupeanko pikaisesti kolaamaan ja harjaamaan ja liukastelemaan asemalle itse (ja ilahduttamaan puolisoa aamuvarhaisella tekstiviestillä että auto onkin asemalla, anteeksi ei ollut rahaa maksaa parkkimaksua). Muuramen kohdalla oli vaihde (ainakin aiemmin yöllä ollut) jäässä. Ja niin edelleen. Lumi – Suomessa aina yhtä yllättävä talvinen ilmiö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti