-29 astetta aamulla. Kolmas- ja viidesluokkalainen kääriytyivät kaulahuiveihin ja kävelivät kouluun luokkakavereidensa kanssa. Itse kääriydyin liian isoon mittausreissutakkiin ja tarkenin myös ihan hyvin. Autosta piti ottaa jo eilen äänimerkin sulake irti. Muuten se tööttäsi nolosti itsekseen.
Tuntuu kummalta ajatella, että sunnuntaina illalla laskeudumme koneesta Accrassa, ja siellä on mitä todennäköisimmin pimeää ja mielestämme kuuma.
Tuntuu kummalta, että nuorimmaiseni jää kotiin ja (taas kerran) ilman rintamaitoa. En ole oikeastaan ajatellut koko asiaa, mutta voi olla että tämä on nyt se hetki kun imetys jää, ihan ilman juhlallisuuksia ja seremonioita. Noin kolme kertaa päivässä neiti on halunnut ja saanut maitoa, mutta suurta säännöllisyyttä tässä ei enää kuitenkaan ole ja jonkun kerran poisjäänti korvaantuu helposti muulla syömisellä tai sisarusten kanssa riehumisella tai muulla ison tytön elämään liittyvällä.
Perheen jättäminen on aina haikeaa. Silti odotan kahta viikkoa, joina ei tarvitse muistaa ja huolehtia sen sataa monen pienehkön lapsen hoitoon ja aikatauluun liittyvää asiaa tai pestä pyykkiä ja lakaista pöytää. Tai kirjoittaa työtekstiä ja pitää mielessä sen sataa työkuvioihin liittyvää asiaa. Tai olla nettiyhteydessä tai edes vastata puhelimeen.
Mehtäpäiväkirjat vetäytyy pakkaamaan, ja kuulumisia Afrikan mantereelta kannattaa odottaa sitten parin viikon päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti