Mistähän sitä aloittaisi, politiikasta vai perhe-asioista. Siis kun varoittelin että tulee lukemisten ja pohdintojen ja uusien harrasteiden takia paljon tekstejä. Aloitetaan vaikka perhehenkisestä harrasteesta.
***
Kesä 2013, rakkauden kesä.
Niin sanoi toukokuussa YleX. Ja jotenkin oli tosi hyvä kevät ja alkukesä. Melko tasapainoinen. Ja omaa energiaa tuli laitettua työn ja perheen lisäksi asioihin, jotka ehkä edesauttavat yhteistä hyvää. Se tuntuu aina tyydyttävältä. (En laske kivikautista blogikirjoittelua tähän, vaikka siitäkin voi jollekulle olla hyötyä tai ainakin iloa. Lähinnä se kirjoittelu on syntynyt omista lukukokemuksista ja ajattelusta, jotka taas ovat syntyneet näistä yhteistä hyvää edesauttavista asioista.)
Asiaan.
Kun on ollut aikaa (tähän kyyninen naurahdus), olen kevään 2013 aikana tehnyt sen minkä aioin tehdä jo edellisenä keväänä mutta sitten opiskelinkin meteorologiaa – alkanut ”kouluttautua” tukiäidiksi. Tarkoitan tällä siis vapaaehtoistoimintaa, jota voisi tehdä omaan tahtiinsa joko päivän vuodessa tai päivän viikossa, elämäntilanteesta riippuen, melko itsenäisesti tai sitten järjestöjen kautta (Aktiivinen synnytys ry, Imetyksen tuki ry ja Ensi- ja turvakotien liitto ry nyt ekana ovat tulleet mieleen). Siis äitien ja pikkulasten asioita, vertaistukipohjalta. Kokemusta tällaisesta vapaaehtoistyöstä minulla on Helsingin vuosilta sen verran, että puolison kanssa kävimme muutamia kertoja olemassa lapsenlikkoina ensikodilla. Nyt kun omat lapset ovat alkaneet kasvaa pois sylistä, asia tuntuu tosi päivänpolttavalta. Siis siinä mielessä, että just kun on oppinut miten pienten kanssa ollaan, niitä ei kotona enää olekaan.
Ihan omien kokemusten pohjalta ei tukea voi antaa (tai pitäisi), eli siinä mielessä jonkinlainen kurssittautuminen on hyväksi. Sain keväällä aloitettua helposta – Imetyksen tuen netissä käyty Imetystiedon peruskurssi oli keskusteleva, ja siinä sai perustiedon lisäksi pureskeltua omia ja toisten kokemuksia. Ja käytyä kertaalleen imetystukiryhmässä ja tavattua hommassa pyöriviä ihania äitejä.
Tämän jälkeen rohkaistuinkin vasta viisi vuotta roikkumassa olleeseen hankkeeseen, eli ilmoittamaan paikalliselle ensikodille että meitä olisi kaksi kappaletta uusia vapaaehtoisia toimintaan mukaan. Ja sinnehän pääsi avosylin. (Kaikille kiinnostuneille tiedoksi – paikalliset ensikodit ottavat vastaan ihmisiä jotka osaavat hoitaa vauvoja, mutta myös ihmisiä jotka osaavat jutella toisten ihmisten kanssa, tehdä pieniä talonmiehen töitä, leipoa, askarrella, olla vaan.) Kahdesti olemme nyt käyneet kolme tuntia kerralla ja 3h/kk on juuri sopiva sitoutumisen aste tässä elämäntilanteessa. Ja joulukuuhun asti laitettiin homma katkolle, kun olen niin paljon poissa paikkakunnalta. (Tai mistä sen tietää jos puoliso saa aikaiseksi – meille ja etenkin hänelle kysymyksessä on todellinen win-win. Ensikodin asiakas saa omaa aikaa, ja hän saa hoitaa pientä vauvaa.) Täytyy sanoa että ensikodilla ollessaan tuntee tekevänsä sitä mitä osaa, ja paljon pienemmän paineen alla kuin kotona. Aika hurmaavaa.
Seuraava askel tuntui mahtuvan syksyn kalenteriin, vaikka vaatiikin kaksi-kolme kertaa muutamia tunteja kahden kuukauden aikana. Ja tämä on ensikodin lisäksi se askel, josta aidon oikeasti ja kaikkein eniten olen innostunut – synnytysdoulakoulutus. Sitä en tiedä uskallanko tai ehdinkö lähivuosina mukaan tositoimiin. Mutta niin kuin imetystuen puolella, onpa takaraivossa ja plakkarissa jotain muutakin kuin oma kokemus. Johon pelkästään nojaten saattaisi olla aika yksisilmäinen ja aina oikeassa.
On niin kivaa kun a) oma elämäntilanne on sellainen, että energiaa ja aikaa vapautuu myös johonkin ”ylimääräiseen” ja b) kun se ylimääräinen on jotain, jossa voi käyttää omia kertyneitä taitojaan ja kokemuksiaan ja c) siitä ylimääräisestä on apua ja iloa jollekulle toisellekin, ja vielä kaiken huipuksi d) se ylimääräinen loksahtaa jotenkin kivasti osaksi sitä ajattelumallin muodostusta jonka kanssa olen nyt lukemisiani lukenut ja pohtimisiani pohtinut.
Ma raportoin sitten kun koulutus on ohi tai käynnissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti