Kirjaan tänne hiljalleen camporee- matkan muistiinpanoja. Kyseessä on siis kansainvälisen polunkävijäliikkeen neljän vuoden välein järjestettävä iso leiri - Suomen tapauksessa mukana on useita muita Euroopan maita, joskus maita hiukan kauempaakin. Läsnä noin 2000 osanottajaa. Polunkävijöitä kymmenestä vuodesta ylöspäin, ohjaajat, ja myös perheitä ja vapaaehtoisia leirillä auttamassa. Polunkävijät on adventtikirkon partioliike.
Leiri alkoi tiistaina 29.7. Hollannin Ommenissa, partiolaisten isolla, metsäisellä leiritilalla. Suomesta matkaan lähti kaksi isoa bussia, mutta laskeskelimme että pienimmän stressin tie on ottaa oma pikkubussi, lautta Helsingistä Tukholmaan ja sitten ajaa omalla aikataululla (ja kaikki kamat omassa kyydissä) noin 1400km. Eihän se Suomessa paljon ajelleelle ole edes hirveä matka.
Matkamme alkoi jo edeltävänä lauantaina, kun siirryimme viettämään helleviikonloppua mummin ja papan luo Järvenpäähän. Jopa minä uin Tuusulanjärvessä (+26).
Iltalaivalla Tukholmaan. On niin helppoa matkustaa näiden kanssa, kun koululaiset ovat jo pärjääviä ja nuorimmainenkin enemmän tai vähemmän kävelee itse ja nukkuu ja syö melkein kuin isommatkin. Laivalla ahtauduimme kuudestaan neljän hengen hytttiin. Minä nukuin nuorimmaisen kanssa ja vanhimmainen oli vapaaehtoinen nukkumaan improvisoidulla lattiapedillä. Tästäkin annoimme lapsille pisteitä. On ihanaa, kun heidän kanssaan voi matkustaa myös epämukavasti eikä suurta valitusta kuulu (sitä kuuluu sitten epätasaisesta limunjaosta tai muusta vastaavasta).
Ruotsin poikki (pitkä), Tanskan siltojen yli (komeat), pikku hyppäys itse Tanskassa (tylsä kun koko ajan odotimme Saksaa), Saksan luoteisosan poikki (pimeä ja vauhdikas moottoriteillä) ja viimeiset noin sata kilometriä Hollannin siistissä tieverkostossa (ja tässä vaiheessa alkoi olla kuski sekä kartanlukija aika tööt). Matka oli sen verran pitkä, ettei kukaan kysynyt kertaakaan että milloin ollaan perillä. Missä maassa ollaan, oli yleinen kysymys.
Syötiin Ruotsissa kunnon ruoka, iltapalaa Tanskassa. Lapset nukahtivat kun paahdettiin Saksassa Hampurin tienoilla. Tosi kummaa oli miettiä miten SIVISTYKSEN PARISSA ajellaan. Tosin ne isot tiet näyttävät kaikkialla samoilta, ja nähtävyydet rajoittuvat teollisuusalueisiin ja hampurilaispaikkoihin. Hassua oli se, etteivät välimatkat tuntuneet edes pitkiltä, tai koko ajomatka.
Toki olimme ihan päästämme pyörällä kun pääsimme perille aamuyöllä, 17 tuntia Tukholmasta lähdettyämme. Me aikuiset meinattiin pystyttää telttaa, lapset jatkoivat sikeästi untaan autossa, masennuttiin. Ahtauduttiin kaikki autoon nukkumaan (!), tosin puoliso, kuskiparka, ei mahtunut. Hän oli tosin budjetoinut seuraavan päivän nukkumispäiväksi. Sama kuskiparka hätisti edelleen päästään pyörällä olevan ja kiukkuisen perheensä jo kuuden jälkeen purkamaan autoa ja siirtämään kamaa varsinaiselle Suomen leiripaikalle, kun bussikuljetuksetkin saapuivat perille.
Aika hiljaista väkeä oli kärryjä vetämässä ja työntämässä ja (onneksi läheiselle) metsäaukiolle telttoja kasaan pykäämässä. Jossain vaiheessa kävi niin, että kaikki kömpivät telttoihinsa ja heräsivät enemmän tai vähemmän pökkyräisinä iltapäivän ja illan ohjelmiin. Tässä vaiheessa päiväohjelma ei vielä ollut ollenkaan tuttu, ei ruokailurutiini, ei vessojen sijainti, eivät leirin ihmiset, eikä metsäaukiokaan vielä ollut koti. Mutta käyntiin päästiin, ja tutustumaan.
Illalla kouluikäiset ja puoliso vetivät avajaisia varten polunkävijäpaidat ja muut vermeet päälleen, ja muiden maiden kansainvaelluksen keskellä menivät ohjelmateltalle leiriä avaamaan. Sen jälkeen pimeni Hollannin ilta ja yötä kohten viilenikin. Perheemme leiri (kolme asuintelttaa, yksi romuteltta ja pressut koko komeuden päällä niin että "sisäpihakin" oli katettu) oli osapuilleen kunnossa, ja nuorimmaisesta oli hauskaa kömpiä kanssani telttaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti