Eletään hiljaa ja hitaasti talvea eteenpäin, alkaa vähitellen uskaltaa odottaa taas piteneviä päiviä. Meidän perheessä on turha ajatella että se hiljaa ja hitaasti näkyisi arjessa - menoa on ja kalenterimerkintöjä, mutta talvinen hiljaisuus ja hitaus näkyy ja tuntuu jokaisen (paitsi 5-vuotiaan) puheessa, vireystilassa ja innossa.
Minua on kohta pari viikkoa ilahduttanut oma työpöytä. Taas muutaman vuoden tauon jälkeen. Raivasin sille tilan työhuoneen ikkunan edestä ja puoliso ruuvasi halvat ikean jalat autotallista löytyneeseen melkein hyvän valkoiseen pöytälevyyn. Pöydällä on koneeni, kynäni, kalenterini ja paperini - ja ikkunalaudalla sen edessä minun porokuviani ja jotain muuta tavaraa joka liittyy minun töihini tai doulahommiini.
Varjelen tätä tilaa mustasukkaisesti. Olen sanonut lapsille, että tälle pöydälle ei saa edes hetkeksi laskea mitään, mikä ei sille kuulu, eikä siltä saa ottaa mitään, edes lainaan.
Oman tilan tuntua heikentää se, että tuossa parin metrin päässä selän takana on perheen yhteiskäytössä oleva kone, ja hyvin monesti päivän viimeinen virallinen työtunti menee siihen kun joku muu jakaa huoneen kanssani - mahdollisesti mölyävän minecraftin kera. No, siihen auttaa se että sanoo että ei vielä, vasta kun työaikani on paketissa.
Ja olisihan minulla työtila yliopistollakin. Tässä työvaiheessa tuntuu vaan luontevammalta olla ja koota käsikirjoituksia kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti