Yksi iso siunaus josta perheemme on saanut Jyväskylään muuton jälkeen nauttia on tämä Polunkävijä -harrastus. Minulla ei siitä ole omakohtaista kokemusta, mutta partiohenkisesti metsissä on rämpinyt ja camporeilla matkustellut jo puoliso omassa nuoruudessaan. Nyt meillä on koko lapsikatras mukana - vanhimmainen ollut jo 10-vuotiaasta asti ja nuorimmainen roikkuu jo mukana vaikka liian nuori onkin.
Tässä harrasteessa on monia ihania puolia. Ensinnäkin sitä ei tarvitse ottaa liian vakavasti, vaan siinä voi olla mukana sen mukaan kuin rahkeet kulloinkin riittää. Porukasta ei putoa pois. Harrastus on edullinen, ja se on yhteinen. Reissuja suunnitellaan ja toteutetaan koko perheellä tai melkein koko perheellä. Etenkin isä ja lapset voivat ylisukupolvisesti jakaa tiettyjen taitojen harjoittelua, leirikokemuksia ynnä muuta. Tässä sirpaloituneen, yksilöllisen toiminnan yhteiskunnassa se tuntuu hyvältä. Leirit on mahtava kokemus.
Iso juttu on se, että harrastuksen kautta monikulttuurisuus on tullut iholle, myös muulloin kuin kansainvälisillä leireillä. Vartiosta noin puolet on kongolaistaustaisia. Kun vuosia pyörii samoissa teltoissa ja kerhoissa, tutustuu väkisin ihan henkilökohtaisella tasolla ja näkee ihmisen ihonvärin takaa. Jokainen riita, joka eritaustaisille lapsille tullut, on voitto. Ei voi aidosti riidellä, ennen kuin tuntee toisensa ja uskaltaa olla toisesta jotakin mieltä, ehkä välittääkin.
Noin viikko sitten osa vartiosta istui meidän sohvalla ja piirsi hurjasti kikatellen karikatyyrejä toisistaan, viime viikonlopppuna olleelle pienelle talvileirille. Ei ne enää muista kohdella toisiaan
silkkihansikkain - ihanaa.
(Talvileiri ja siihen sisältynyt kisa menivät molemmat hienosti. Vaikka riidat ovatkin merkki terveistä suhteista, ei sekään haittaa jos ollaan viikonloppu sovussa niin kuin nyt oli käynyt. Jopa meidän lapset oli olleet tappelematta keskenään. Pyykkiäkään ei ollut kotiin tullessa ihan hirveästi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti