keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Vanhemmuus asiantuntijuutena

Tässä on tullut luettua Collinin ym. toimittamaa kirjaa "Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus". Olen siis päätynyt pohtimaan paljonkin sellaisia seikkoja kuin asiantuntijuus ja identiteetti. Hyvin mielenkiintoista! Ja teoreettisten kehysten käytännön esimerkkejä alkaa nähdä muuallakin kuin opintojen tai työelämän yhteyksissä. Vaikkapa vanhemmuudessa.

Usein puhutaan kymmenen vuoden säännöstä, kun asiantuntijuuden kehittymistä pohditaan. Asiantuntijaksi tuleminen ottaa siis aikaa, oikotietä ei ole. (Vähän niin kuin aina kun käy uimassa, uiminen alkaa tuntua hyvältä vasta 600m jälkeen. Eikä siihen tunteeseen pääse muuta kuin uimalla se 600m. Ärsyttävää!)

Asiantuntijuuden katsotaan kehittyvän vaiheittain. Aloittelijavaiheessa haparoidaan eteenpäin sääntöjen ja opeteltujen ohjeiden varassa ja kerätään kokemusta. Edistynyt aloittelija osaa jo ottaa huomioon tilannekohtaisia tekijöitä ja yhdistää ohjeistukseen omia kokemuksiaan.  Pätevä ongelmanratkaisija ei ole enää riippuvainen säännöistä ja osaa suunnitella toimintaa pidemmän tähtäimen suunnitelman mukaan. Taitava suorittaja osaa hoitaa perustoiminnot niitä enempiä miettimättä, jolloin toiminta voi paremmin perustua kokemukseen ja näennäiseen intutitioon. Asiantuntija toimii harjaantuneesti kokemuksensa varassa - toimii kussakin tilanteessa sen vaatimalla tavalla ja pystyy ennakoimaan tulevia kehityskulkuja.

Kun ajattelen omaa vanhemmuuttani, huomaan siinä selvästi tämän kehityskaaren. Joillakin on jo vanhemmaksi tullessaan takana paljon omakohtaista pohdintaa ja kokemusta vaikkapa lapsuuden perheen tai lasten parissa tehdyn työn kautta. Itseltäni puuttuivat sekä kokemus että ajatustyö. Meni taatusti n. 7-8 vuotta, ennen kuin pääsi pikkulasten kanssa olossa sinne jonnekin taitavan suorittajan ja asiantuntijan välimaastoon. Teinien kanssa olossa aloitettiin muutama vuosi sitten taas aloittelijavaiheesta, eikä vielä olla kuin korkeintaan taitavan suorittajan tasolla, monena päivänä ei sielläkään.

Minusta on hirmu lohduttavaa ajatella vanhemmuutta taitona muiden joukossa. Aluksi sitä ei ehkä osaa, mutta ajan kanssa alkaa osata paremmin. Siinä voi jopa tulla taitavaksi eikä se enää rasita samalla tavalla.

Joskus vaan tuntuu, että sitä itse olettaa että vanhemmuuteen osaa solahtaa tuosta noin vaan - tai tulee sellainen olo, että toiset olettaa näin. Ja että jos on alkuun tumpelo vanhempi, se tarkoittaa jotenkin sitä että on koko ikänsä "huono vanhemmuudessa", vähän niin kuin että olisi epämusikaalinen tai sellainen jolle matematiikka on vaikeaa. Ymmärrättekö mitä ajan takaa?

Käynnissä olevan verkkokurssin aikana olemme pienessä ryhmässä keskustelleet asiantuntijuuden kehittymisestä, alalla kuin alalla. Kaikenmoisen lähdekirjallisuuden ja omien kokemusten pohjalta kokosimme "huoneentaulun" siitä, mitä asiantuntijaksi tullaan. Siinä lukee: "vankan tietopohjan hankkimalla; toisten avulla; suorituksia analysoimalla; ajan kanssa; oman sisäisen motivaation ajamana.

Jos jatkan ajatuskulkuani, asiantuntijuuden kehittyminen vanhemmuuden saralla vaatii näitä, ihan niin kuin asiantuntijuuden kehittyminen pianonsoitossa tai työelämässäkin. On haluttava olla vanhempi lapsilleen, ihan itse. On hyvä hankkia tietoa aiheeseen liittyen. On hyvä miettiä omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ja ottaa niistä opiksi. Ja etenkin: on annettava ajan kulua, ja luotettava siihen että kokemuksen kertyminen kerryttää samalla asiantuntijuutta. Ja ennen kaikkea: toisten avulla. Toisten kokemuksista oppii samalla tavalla kuin omistaan. Toisten kanssa tiedon hankkiminen ja omien kokemusten analysointi on tehokkaampaa kuin yksin. Vertaistuki pitää pään kasassa. Jos näin on muillakin aloilla, miksi ei vanhemmuudessa?

Mielestäni tällainen ajattelu asettaa kaikenlaiset viralliset ja epäviralliset mammakahvilat, perhekerhot, tukiryhmät ja puistojuoruporukat arvoon arvaamattomaan.

Ei kommentteja: