maanantai 19. kesäkuuta 2017

Läsnäolo, poissaolo

Tuli se, vanhimmainen. Hieman aiempaa pidempänä, lihaksikkaampana ja ruskettuneempana. Vastaili pienellä viiveellä kun päässä raksutti myös italian kieli. Ainakin toistaikseksi hymyilevä, hyvällä mielellä oleva ja energinen.
 
Myös vanhimmaisen tavarat tulivat. Tuliaisina kaksi kiloa juustoa ja kahdet erilaiset pelikortit (ja opetti uusia korttipelejä!). Yksi postipaketti tulee vielä perässä.

Tunsi olonsa kummaksi. No ihan varmasti. Me ja koko koti tuntuivat pienemmiltä. Tuntui kuulemma kummalta puhua suomea, ja ihmiset olivat rauhallisia, ja ulkona niin valoisaa.

Meistä tuntuu kumman tutulta että hän on taas täällä.

Hänen italianperheensä viestittää asian toista puolta, tunnetta, jonka tunnistan hyvin vaikka englannin kielioppi lauseessa onkin kömpelö: "lack of her seems strange".

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Jännitystä ja ihastusta ilmassa

Tänään ajamme iltasella hakemaan vanhimmaisemme kotiin. Onko hän muuttunut? Kuinka paljon? Kuinka kauan menee, ennen kuin arki taas uppoaa uomiinsa? Veikkaisin, aikaisempien kokemusten perusteella, että viikossa.

16-vuotiaan pakkasimme jo aamulla pohjoiseen menevään linja-autoon, eli koko porukka olemme kotona vasta juhannuksen alla.

Rovaniemellä sääpäivystystä tekevä ystäväni raportoi, että hän on kaikessa kesän valossa ja yövuoroputkessa onnistunut sekoittamaan vuorokausirytminsä täysin. Hänellä on tätä nykyä kaksi unipätkää vuorokaudessa, toinen aikaisin aamulla, toinen alkuillasta. Aamulla linja-autolle poikaa saattaessamme juttelimme myös kahdeksan vuotta sitten kongosta tänne muuttaneen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi miten oman rytmin kanssa oli teettänyt töitä silloin, kun he olivat tulleet valoisiin öihin heinäkuun lopulla.

Onhan tämä vuodenaika ihanaa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Isoa scifiä: hyvät ja pahat ihmiset by Iain Banks

On olemassa pientä scifiä, jossa ajetaan ääntä nopeammin ja räiskitään eikä juuri ajatella, ja sitten on olemassa isoa scifiä, jossa mietitään elämää, kuolemaa, tietoisuutta, hyvyyttä ja pahuutta. Just lukemani Iain Bansin Siirtymä on mielestäni scifiä isoimmillaan. Siellä kaiken muun seassa oli muun muassa rautalangasta väännetyt määritelmät hyville ja pahoille ihmisille:

"Pahoilla miehillä on taipumus nauttia siitä, että he tappavat ihmisiä, ja mieluiten vielä suuria määriä. Hyvillä miehillä - ja naisilla - ei ole. Heistä tuntuu hyvältä silloin kun lapsikuolleisuus vähenee ja elinajanodote pitenee. Pahat määräävät mielellään, mitä muut saavat tehdä, hyvät tyytyvät rohkaisemaan muita tekemään omat päätöksensä. Pahat haluavat säilyttää vallan ja rikkaudet itsellään ja lähipiirillään, hyvät haluavat jakaa ne tasaisesti ja antaa jokaisen päättää itse, miten käyttää oman osuutensa."
(Banks, Siirtymä; Temudjin Oh vastaa kun Rouva Mulverhill tenttaa häneltä määritelmiä positiivisille, edistyksellisille voimille sekä negatiivisille, taantumuksellisille voimille.)

Tästä pääsee tukevaa aasinsiltaa pitkin taannoiseen Perussuomalaisten puheenjohtajavaihtoon ja tästä seuranneeseen poliittiseen arvokeskusteluun. Tässä yhteydessä opin nimittäin uuden sanan, hyvinvointisovinismi. Tarkoittanee osapuilleen sitä, että hyvinvointisovinisti ei ole suoranaisesti Banksin määrittelemä paha ihminen, mutta toisaalta hänen hyvä ihmisyytensä ulottuu juuri ja juuri omaan lähipiiriin, tai omaan kansakuntaan, tai johonkin muuhun rajattuun joukkoon ihmissuvusta.

Tätä en oikein sulata, eivätkä onneksi monet muutkaan. (Mutta ettei totuus unohtuisi ja omahyväisyys nostaisi päätään liian korkealle - kyllä siellä vaate- ja ruokakaupassa taitaa itseltäänkin helposti unohtua se ettei saisi päätöksillään vahvistaa hyvinvointisovinistisia käytänteitä.)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hetkellinen hybris

(Varoitus: postaus sisältää retrospektiivistä henkilökohtaisen työhistorian pohdintaa, on tylsä!)


Tämä on ollut työn puolesta hyvä kevät.

Dosentuurihakemus on menossa läpi, lähivuosien ajalle tuli mahdollista hissukseen kerätä kasaan pedagogiseen pätevyyteen vaadittavat opintopisteet, ja itse työkin on sujunut mallikkaasti. Olen vihdoin oppinut kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, hyviä töitä on työn alla mielenkiintoisten yhteistyökuvioiden kanssa. Ihan kuin ammatillinen osaaminen olisi lopultakin kohdillaan. Että jokin olisi loksahtamassa sellaiseen asentoon, että asiat alkavat onnistua. Usain Bolt sanoittaa tämän urheilijanuran osalta, hiukan isommalla itseluottamuksella (kirjassa "Salamaa nopeampi elämäni"):

"Toisinaan urheilija pystyy vaistoamaan, että jotain erityistä saattaa tapahtua. Kyse ei ole kohtalonomaisuudesta eikä väistämättömyyden tunteesta, vaan pikemminkin käsityksestä, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Kun vuonna 2008 kaikki loksahti kohdalleen, tunsin itseni tappavan tehokkaaksi. Halusin niittää kansaa lakoon otteillani."

Ne teistä, jotka ovat jaksaneet lukea postauksiani tässä kuluneen melkein kymmenen vuoden aikana ovat saattaneet huomata toistuvia teemoja. Yksi on tutkimustyön jatkon mielekkyyden ja mahdollisuuden mälvääminen. Tästä olen kirjoittanut aina kun joku rahoitushakemus on ollut tekeillä tai on tullut hylsy (90% tapauksista) tai onnistuminen (ne loput 10%). Kun olen raahanut vauvan mukana kokouksiin, ja tuntenut oloni ulkopuoliseksi. Kun olen kokenut pudonneeni urakehityksestä, tai kun ainoa järkevä askel on tuntunut olevan hommata lisää pätevyyksiä tai osaamisalueita. Kun leipää on hankitty pöytään opettamalla, säätä päivystämällä ja konsulttihommin. Kun leipää on hankitty pöytään työttömyyspäivärahalla. Kun tutkimusta on tehty työttömyyspäivärahalla. Ja sääpäivystyksen hiljaisina tunteina.

Onneksi oman työn osaamisen tunne on kasvanut koko ajan. Mutta tavallaan koko ajan on kasvanut myös joku epäonnistumisen pelko. Että jos nyt putoan sinne Prisman kassalle, putoan korkeammalta kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On tuntunut että se olisi myös laajemmin ajatellen haaskausta. En minä erityisen hyvä kassa olisi, mutta lukeminen, analyysi ja kirjoittaminen sujuvat koko ajan paremmin. Jos minusta joskus haluttiin kouluttaa tutkija, nyt minulle alkaisi jo olla käyttöäkin, toisin kuin haparoivina alkuvuosina.

Onhan minulla koko ajan ollut kokemus siitä, että minuun on luotettu ja ihan perusteettomastikin annettu mahdollisuuksia. Tulla mukaan ekologisiin yhteistöihin. Rohkaistu, kannustettu ja kirjoitettu lukemattomia lausuntoja ja suosituksia - työpaikkoihin ja rahoituksiin liittyen. Silti tutkimusmaailmassa on pitkälti omillaan, ja rahoituksen hakujen yhteydessä viimeiset vuodet ovat kyllä olleet aikamoista vuoristorataa innostuksen, toivon, itseluottamuksen, pettymyksen ja lopulliseen-epäonnistuneiden-hakujen-limboon-joutumisen pelon välillä.

Viime elokuusta alkanut apurahavuosi on kokonaisuutena ollut hyvä. Rahaa on ollut niukasti, mutta olen tehnyt jotakin johon en olisi koskaan uskonut saavani rahoitusta, ja jonka uskoin ja uskon edelleen tärkeäksi (arkistomateriaalin keruu luonnontieteellisen datan rinnalle). Koko ajan olen myös ajatellut, että keräämälläni aineistolla on arvoa muillekin kuin minulle. Vuoden aikana tehty ISO yhteistyö-konsortio-rahoitushakemus oli valtavan työläs eikä tuottanut tulosta, mutta senkin aikana ajattelin, että tämä on minulle hyvä näytön paikka ja voi poikia jotakin.

Kevään aikana menin siis Arktisen keskuksen erään professorin pakeille ja juttelimme mm. isosta rahoitushakemuksesta (jossa hänkin oli mukana), keräämästäni aineistosta, keskeneräisistä kirjoitustöistä ja hänen omien porotutkimushankkeittensa tilasta. Ehkä sitä saattoi kutsua työhaastatteluksi. Olemme neuvotelleet yhteistyön muodosta parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana, ja toden totta, hänen tarpeensa tutkijalle ja minun tarpeeni rahoittajalle käyvät kuin käyvätkin yksiin. Se rahoitushakemus oli antanut näyttöjä, samoin kuin muutaman edellisen vuoden aikana tekemäni työ aiheen parissa. Minulla on nyt siis VUODEN TYÖSOPIMUS elokuusta alkaen. Saan jatkaa tutkimustöitäni, ja siinä rinnalla hakea uutta rahoitusta ko. tutkimusryhmän kanssa. Ja tämä ilman työlästä ja nöyryyttävää hakurumbaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, ja huojentuneeksi. Ja voittajaksi. Palkituksi.

Vaikka kyseessä on vain vuoden pätkäsopimus, ja puhutaan työstä eikä mistään sen tärkeämmästä, nautitaan nyt hetki tästä hybriksestä. Ja otetaan se Elastisen biisi. Vaikka en ole koskaan oikein edes osannut ihailla sitä sellaista "painaa painaa" -asennetta ja että kovalla työllä ja plaa.

"mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa

koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua 
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään

hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"
(Elastinen, Eteen ja ylös)

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kohta hän tulee

Tähän työasioista kohkaamisen väliin: vanhimmaisemme tulee viikon päästä takaisin kotiin. Kouluvuosi Italiassa alkaa olla paketissa. Täytynee raivata hänelle, kasvaneelle, tilaa tänne. Henkistä ja ihan konkreettistakin. Vetää varastoihin työnnetyt tavarat esille. Pedata sänky.

Jännittävää.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Aikamoinen juhlaputki

Kerrataanpas vielä.

Lauantaina loppui 9-luokkalaisen peruskoulu, 6-luokkalaisen alakoulutaival ja 1-luokkalainen pääsi muuten vaan kesälomalle. Meillä oli käymässä mummu, mummi ja pappa, ja söimme samalla vaivalla myös äsken 8 vuotta täyttäneen ja pian 16 vuotta täyttävän synttärikakut.

Sunnuntaina puoliso, pappa ja minä teimme kulttuurimatkan Afrikkaan harvinaisen helposti. Osallistuimme seurakunnassamme vaikuttavan kongolaisrouvan tyttären häihin täällä kotipaikkakunnalla. Nauratti, kun olimme sännänneet vihkimispaikalle "ettemme olisi myöhässä". Pastori säntäsi paikalle meidän jälkeemme ja pyysi jotakuta pysäköimään autonsa, kun hän ei ehdi. No, pari tuntia siinä sitten meni, rupattelimme kirkonpenkissä ympärillä istuvien kanssa, pastori oikoi virsikirjoja. Paikalle virtasi hiljalleen kutsuvieraita ja 2h 15min myöhässä itse vihkipari. Vihkimisen aikana oli hienoa, kun yleisö hurrasi ja taputti.

Edellisestä oppineena kävimme kotona syömässä välipalaa ja kahvilla, ennen kuin siirryimme juhlapaikalle. Siellä ei sitten tarvinnutkaan odottaa pöytiin pääsyä juuri lainkaan (tulimme siis tunnin myöhässä). Ihan ruoan tarjoiluun asti ei jaksettu odottaa, ennen kuin lähdimme kotiin. Toki oli hauska kuunnella (mitään ymmärtämättä) sukujen puheita, seurata kun sampanjapullon korkkeja ammuttiin kattoon, ja nähdä kun kaasot ym ja vihkipari tanssivat sisään juhlasaliin!

Eikä tässä vielä lähellekään kaikki!

Maanantaina aamulla heräsin aikaisin ja ajoin Rovaniemelle puolikkaan työviikon siellä tekemään. Viikko alkoi maanantaina iltapäivällä Poroparlamentin puheita kuunnellen. Siitä sitten kaupungin vastaanotolle ja Pohjanhoviin parlamenttitansseihin. Tämä oli minulle kolmas kerta ko. juhlallisuuksissa. Porotutkimuksen ja -ihmisten parissa on tullut oltua jo yli kymmenen vuotta, tavalla tai toisella - aktiivisesti kuutisen vuotta. Tuttuja kasvoja oli siis paljon, puhe- ja juhlatyyli tutun tuntuista ja olo kotoinen. Jännästi itsekin kokee että parlamenttiin osallistuminen on vähän kuin palkinto taas yhdestä kelvollisesti hoidetusta vuodenkierrosta. Työt on tehty, laskut maksettu ja lapsetkin päässeet luokka-asteelta seuraavalle. Oli siellä muutkin juhlatuulella, etenkin poronhoitajat (joilla poronhoitovuosi oli juuri päättynyt ja uutta aloiteltiin).

Seuraavassa postauksessa lisää siitä miltä minusta nyt tuntuu, kun tiedän saavani jatkaa näissä tutkimushommissa vielä seuraavankin vuoden. Vihje: hyvältä.

Koulujen aitoja voimavaroja: järkevä OPS, hyvät opettajat ja taustalla olevat tyypit

Kevätjuhlien ja lauantaisten koulunpäättäjäisten jälkimainingeissa tuli mietittyä koulua ja sen päivittäistä toimintaa vähän enemmänkin.

Ensinnäkin huomasin miettiväni, että ei silloin omana kouluaikana vanhemmat ja muut paikkakunnan aikuiset olleet yhtä tärkeässä roolissa kuin mitä ne nyt tuntuvat olevan. Sitten tajusin, että enhän minä silloin mitään nähnyt, mitään kuullut tai mitään ymmärtänyt. Jos olisin kuullutkin kodin ja koulun yhteistyöstä, vanhempainneuvostoista, aluejärjestöistä tai muusta koulun saamasta tuesta, en olisi nähnyt sen arvoa.

On hienoa voida katsoa koulua nyt hiukan eri näkövinkkelistä.

Todistusten yhteydessä tuli puhuttua uudesta opetussuunnitelmasta niin lasten kuin monien aikuistenkin kanssa. Ihan fiksulta se vaikuttaa. En ole koskaan ollut mikään ihmisten arvioinnin fani, eli numeroiden katoaminen ei haittaa. Ja vaikkapa kieltenopetuksen varhaistaminen tuntuu toimivan hyvin, etenkin ruotsin aloitus jo alakoulussa oli nerokas ajatus. Monialaiset oppimiskokonaisuudet vaikuttavat fiksuilta, etenkin kun niitä meillä välillä toteutetaan jopa useiden opettajien ja eri luokka-asteiden oppilaiden yhdessä tekeminä.

Mikään OPS ei tietty toimi, jos opettajilla ei ole aikaa ja energiaa sitä toteuttaa. Ja innostusta ja heittäytymistä esim. oppia asioita yhdessä oppilaiden kanssa (hyvin tehokas konsti innostaa väkeä ajattelemaan itse, muuten). Hyvästä toteutuksesta ja mahtavasta opettajuudesta esimerkkinä sattumus, jonka kertoi yksi alakoulumme opettaja jo aiemmin tänä vuonna. Uudessa OPS:ssa on mm. koodauksen perusteet, joita viiides- ja kuudesluokkalaiset olivat opetelleet yhdessä yhden opettajista kanssa. Tämä opettaja kertoi havahtuneensa tilanteeseen, jossa hän ja kuudennen luokan pojat makasivat posket lattiaa vasten koulun yläkerran käytävässä, ja sihtailivat että meneekö ne legorobotit nyt suoraan niin kuin oli tarkoitus. Siinä oli alkanut opettajaa naurattaa, mutta pakko oli ollut myöntää että uudessa OPS:ssa on ajatusta.

Toinen esimerkki luovasta opettajuudesta tulee serkkuni kertomana. Hän oli päätynyt opettamaan pienehköllä paikkakunnalla islamia sekä muutamalle oppilaalle alakoulussa, että yläkoulun ryhmälle - jossa oli yksi oppilas. Pienen henkilökohtaisen aivoriihen jälkeen opettajaserkkuni oli päättänyt jättää yläkoululaisen virallisen "opettamisen" kokonaan pois, ja ryhtynyt ainoastaan valmistelemaan alakoulun tunnit yhdessä tämän oppilaan kanssa. Siinä oli muistipelien askartelun ohessa käyty läpi myös kyseisen luokka-asteen oppimisvaatimukset. Nerokasta!

torstai 1. kesäkuuta 2017

On tämäkin työtä

Olen tämän viikon aikana selvittänyt työn puolesta milloin ja miten luonnonsuojeluaate saapui Suomeen, ja mihin Lapin sodan jälkeisen jälleenrakennuksen voi katsoa päättyneen. Ja millä koulutuksella, millä kokemuksella?

Bändi veti Suvivirren hyvin

Käytiin eilen sitten tankkaamassa yhteisöllisyyttä ja vanhemmuus -ylpeyttä alakoulun kevätjuhlasta. Ja todettiin että on se nykyään helppoa, kun nuorimmainenkin on siellä esiintyjien pätevässä joukossa, eikä juhlien ajan tarvitse kannella ja hyssytellä yhtään pikkusisarusta.

Juhlia oli kaksi peräkkäin, ja olimme tulleet etuajassa. Käytävässä hengaillessamme saatoin siis jo mukamas varautua liikutusta aiheuttaviin ohjelmanumeroihin, kuten lopussa olleeseen mainioon "Isä-olen-täällä-maailman-toisella-puolen" - Suvivirsi -komboon. Puolivälissä tullut Elastisen Eteen ja ylös pääsikin sitten yllättämään ihan puun takaa. Ja olivat ne vielä löytäneet tosi hyvät pienen pienet laulajat siihen!

Sitten katsoin kuudesluokkalaisia, teinejä. Niissä on niin iso hajonta. Toiset ovat vielä ihan lapsia. Toiset taas sellaisia diivoja, ja niillä on silmissä sellainen ihan tuore, jännän itsetietoinen katse. On se alakoulu mielenkiintoinen paikka.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Toukokuun viimeinen viikko

Viikonloppu: jalkapalloa eri ikäluokissa, yhden vauvan tapaamista, teenjuontia ystäväpariskunnan kanssa.

Sunnuntaina: talon valtasi kymmenkunta noin kahdeksanvuotiasta tyttöä. Onneksi uloskin pääsi! Juhlat menivät kunnialla.

Nyt: väsynyttä ja huonomotivaatioista kouluun raahautumista ja töiden tuuppimista eteenpäin. Koko ajan pyörii mielessä syksyllä odottava mahdollisuus tutkimusPALKKAUKSESTA Lapin yliopiston kautta. Kunpa näkisi mustaa valkoisella, niin voisi suunnitella lähikuukausien elämän paremmin!

Viimeisen kouluviikon kalenteri pursuaa myös vanhempien kalentereihin. Toivottavasti koko lössi muistaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Torstaista alkaen, viikon verran, talossa myös ramppaa vaihtelevin vahvuuksin isovanhempia ja muita sukulaisia.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kiviä eri kokoluokissa - päiväkirjamerkintöjä viime viikolta

Torstaina nuorimmainen tuli kotiin raahaten selässään selvästi raskasta reppua. Sieltä nousi esiin 10x10x15cm kokoinen järjettömän painoinen kivenmurikka. "Se oli niin hieno!"

Perjantaina olimme eteläisessä Suomessa - puoliso töissä, kaksi lasta mummilla (yksi leirikoulussa eli hänestä ei tarvinnut huolehtia), itse Geofysiikan päivillä. Päivillä oli hihityttävän hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö tunnelma niin kuin meidän alallamme uisemmiten on. Puhuin jäätyvistä lumipeitteistä. Toiset puhuivat kosteuden kuljetuksesta ilmakehässä, mannerjäätiköistä, aurinkotuulesta, maanjäristyksistä. Oltiin perimmäisten, ihanan geofysikaalisten asioiden äärellä: lähiavaruus, ilmakehä, lumi, jää, vesi, kallioperä.

Lauantaina puoliso juoksi Tuusulanjärven ympäri kaksi kertaa.

Sunnuntaina oli vieläkin kesä, ja imuroimme autot. Käki kukkui.

torstai 18. toukokuuta 2017

Taas mennään

Kuudesluokkalainen on jo kaksipäiväisellä leirikoulullaan. Huomenna hän jatkaa vielä yökylään naapuriin. Huomenna aamulla käynnistämme kaksi muuta koululaista mummille ja papalle; me vanhemmat menemme työhommiimme Espooseen (puoliso, koneita rukkaamaan) ja Helsinkiin (minä, seurustelemaan ja verkostoitumaan Geofysiikan päiville). Sitten lauantaina puoliso juoksee ja me ehkä katsomme. Tai syömme jäätelöä ja nautimme lämmöstä.

Yksi teineistä on äryttävässä murahteluiässä ja rahat ovat melko totaalisti loppu. Silti itseluottamus tuntuu olevan hyvällä mallilla. Syitä? Mielekästä tekemistä on ja työtäni tunnun osaavan tehdä. Välit tärkeisiin ihmisiin ovat hyvät. Kolme lasta teini-iässä, eikä ahdista tämän enempää. Tästä taas mennään!

perjantai 12. toukokuuta 2017

Iltasatujen loppu

Yksi asia kerrallaan jää pois, kun lapset kasvavat. Toisesta päästä tulee tietenkin aina uutta, yksi asia kerrallaan. Mutta nyt tuntuu jäävän pois iltasadut. Nuorimmainen lukee mielellään itse itselleen. Pieni talo preerialla -sarja oli hyvä lopetus tälle tavalle.

All different, all equal

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni koulun äitienpäivän aamunavauksessa. Pikkuiset lauloivat söpösti ja lausuivat 50-luvun runoja. Liikuttavaa ja kivaa, mutta huomasin että sellaisen pullantuoksuisen äitimyytin täyttämiseen on itsellä kyllä matkaa. Ja niin on todennäköisesti melkein kaikilla muillakin saliin tulleilla äideillä. Ja silti me kaikki oltiin ja ollaan kummallisuuksinemme (persoonallisuuksinemme) ja tilanteinemme ihan oikeita äitejä ja oikein hyviä sellaisia.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua! Me muistimme viime tingassa lähettää kortin mummulle, ja huomenna menemme Turkuun pienen serkun synttäreille. Sunnuntaina tuskin tapahtuu mitään ihmeitä, ruokaa laitetaan, syödään, jalkapalloa harrastetaan. Pidetään todennäköisesti rento päivä ilman suurempia hässäyksiä. Itse olen kiitollinen siitä, että ne vuodet ovat takana päin kun äitienpäivän ja kaikkien vastaavien suurin anti oli se että aamulla päätti nukkua niin pitkään kuin huvitti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ympäristökasvatusta

Eilen illalla oli taas asuinalueemme siivousilta. Keräsin kuudesluokkalaisten tyttöjen kanssa, ja ongittiin ihan tästä meidän lähitienoon purosta autonrengas ja noukittiin polunvarsilta koirankakkapusseja ja nypittiin lasinsiruja.

Kyllä sen huomaa, että nämä nuoret on pantu tuohon hommaan säännöllisesti joka vuosi. Ei ne ymmärrä sitä että tavaraa heitetään pois, ja vääriin paikkoihin vielä.

Kiitos koulu, kiitos kodit.

Omituinen aamu

Aamulla heräsin siihen kun 13-vuotias heräili, meni alakertaan, ja sitten rymisteli jotenkin todella outoon aikaan ulos... ja kohta takaisin sisään. Täytyi nousta sängystä ja käydä kysymässä että mitämitä. Lapsi nauroi ja sanoi lähteneensä vahingossa seitsemältä kouluun.

Sitten nukuin ihanan syvästi ja näin unia ja heräsin siihen kun ovikello soi monta kertaa. Nyt kello oli kahdeksan. Seuraava kouluun lähtijä olisi ollut nuorimmainen, joka aloitti päivänsä poikkeuksellisesti hammasröntgenissä klo 9.30 eli kello oli soimassa joskus puoli yhdeksän pintaan. Oven takana oli naapurin tyttö, joka ei tietenkään ollut muistanut erikoisjärjestelyämme ja oli jo myöhässä koulusta. Eipä siinä muuta kuin yöpaita pois, vaatetta päälle ja tytön vienti koululle. Heräily alkoi hiljalleen siinä vaiheessa kun olin päässyt takaisin kotiin aamukahvin ja -lehden äärelle.

Varmaan näitä on ikävä sitten kun on eläkeläinen ja hiljaista.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Pohjoiseen, pohjoisesta

Oli just niin mainio reissu kuin uumoilinkin. Tosin tuntui erittäin epätodelliselta ja irralliselta olla yhtäkkiä Sodankylässä, Vuotsossa, Ivalossa, Inarissa. Pieni autoni (jonka jarrut oli juuri korjattu, prosessin aikana oma äänensävyni huoltomiehen suuntaan alkoi olla hyvin pingottuneen kohtelias) kiisi kauniisti yli tuntureiden ja halki metsien, vaikka takanani ajaneet kollegat olivat naureskelleetkin.

Inarin Kultahovin äänieristys salli minun kuunnella naapurihuoneen kuorsausta kahden yön ajan, mutta illallinen oli hyvä. Poro- ja kalapäivillä niitin mainetta ja kunniaa kiinnostavalla ilmastoesityksellä (kiva juttu!) ja muidenkin esitykset olivat kiinnostavia. Paikalla oli tuttuja sieltä ja täältä. Eniten yhteenkuuluvuutta koin ehkä kumminkin Paliskuntain yhdistyksen toimiston rempseään väkeen.

Työt nitkahtivat taas eteenpäin muutaman suunnitelman ja yhteistyöaikeen kautta, näinhän se menee.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mä lähden Inariin

Ah.

Pappa tulee muutaman tunnin päästä ja minä käynnistyn Rovaniemelle. Huomenna saan ajaa Inariin. Ehkä lempiajomatkani in the whole wide world. Rovaniemeltä Sodankylään, jolloin on viimein päästy Lappiin. Siitä Vuotsoon, joka on minun lapsuuteni parhaita paikkoja. Siitä Ivaloon, ja tällä välillä alkaa jo olla upeaa maisemallisesti. Tästä vielä kivenheitto Inariin, jossa on hyvin pohjoinen ja hyvin erikoinen tunnelma.

Ah. Torstaina kokoustamista, oma esitelmä, ehkä pientä haastattelemista, sen sellaista. Perjantaina aamulla vähän lisää ja sitten pitkään ja hitaasti kotiin lepäämään.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Merkityksellistä vappua kaikille


Niin se vappuviikonloppu? Puoliso ja 13-vuotias ovat jälkimmäisen kummisedän luona Sveitsissä, tulevat ensi keskiviikkona. (Minä lähden työhommissa ihanaan pohjoiseen jo tiistaina, eli pappa tulee pitämään huushollia pystyssä pariksi päiväksi. Tästä se hektinen toukokuu alkaa!)

Me pyrimme pitämään mukavia päiviä kotona. Vapunaattona on seurakunnan perinteiset vappumyyjäiset, näihin teen hiljalleen kakkuja ja menemme varmaan avuksikin. Muuten on lapsilla vähäistä kavereiden tapaamista, itsellä vähäistä kokeellista kokkaamista, hyvin vähäisiä pihatöitä (KYLMÄ!!!) ja iltaisin liian myöhään venyviä sessioita Beck -elokuvien parissa.

Nautinto.

Itse vappuna laitan kantaaottavan paidan päälle ja ylioppilaslakin päähän. On meillä simaa ja tippaleipiä ja ilmapallojakin. Vanhoja autoja käydään varmaan katselemassa läheisen marketin pihassa. Ja aamusta olisi kiva käydä moikkaamassa vasemmiston vappumarssiakin. Minulle vappu on jopa melko tärkeä juhla. Harvoina juhlina tunnen oloni juhlalliseksi, lähinnä jouluna ja itsenäisyyspäivänä. Vapussa on sellaista merkityksen tuntua. Puhutaan paitsi yleisestä lystinpidosta ja keväästä, myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kapinasta, maailman parantamisesta, politiikasta joka näkyy arjessa.

Se on hyvä.

Luulisin että hyvä vaihe

Olen pitkää vappuviikkoa kolmisteen kotona yläkoululaisen ja nuorimmaisen kanssa.

Yläkoululainen on ärsyttävässä melkein-16-vuotiaan iässä, jossa kavereiden kanssa puhuminen sujuu paljon paremmin kuin äidin, mutta poikaa saa toki viedä kouluun, välillä hänen kavereitaankin, ja satunnaisesti pojasta purkautuu ajatuksia fotoneista, matemaattisista lausekkeista, tanssimisesta ja jalkapallosta.

Nuorimmainen on ihanassa ekaluokkalaisen iässä jossa puhetta tulee, kavereita on, hassutellaan, luetaan, tunteet ovat suuria ja heilahtelevat äärilaidasta toiseen.

Veikkaan, että näitä aikoja ajattelee joskus suurella lämmöllä. Itsellä olisi tällä hetkellä niin suuri palo vain tehdä tekstejä valmiiksi ja aloittaa uusia, että ns. oikea elämä tuppaa tuntumaan välillä enemmän tai vähemmän suorittamiselta.

Kollega sanoi tämän oikein hyvin sähköpostissaan muutama päivä sitten. Pohti tutkijanidentiteettiään, mietti mihin kannattaa ja voi panostaa, ja totesi että olisi tietenkin helpompi jos pelkkä arki (ruoka, suoja) riittäisi. Mutta kun eihän se riitä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Minut oli kutsuttu pitämään koeluento dosentin arvon hakuun liittyen. Olin valmistellut kohtuullisen kivan tuntuisen "luennon" ja käynyt läpi sen moneen kertaan, että osaisin esittää sen kutakuinkin luontevasti. Koetin ajatella positiivisesti ja innostuneesti koko juttua.

Aamulla ajoimme pääkaupunkiseudulle yhdessä puolison ja nuorimmaisen kanssa - nuorimmainen meni mummille päiväksi, puoliso Espoon toimistolle ja minä yliopiston kotilaitokselle. Rakennus ja tunnelma olivat edelleen sellaiset joihin oli helppo solahtaa. Odottelin vuoroani, minua ennen koeluentoja vastaanottava paneeli kuunteli muutamaa professorin paikkaa hakenutta henkilöä. Ehdin kätellä yhden näistä hakijoista ja vaihtaa pikaiset kuulumiset - brittitutkija, joka on ollut läsnä tavalla tai toisella koko tutkijanurani ajan.

Luentoani kuunteli ainoastaan neljän hengen raati. Kuuntelivat kiltisti, muistin sanoa kaiken mitä piti, esiintyminen tuntui hyvältä ja luontevalta. Piirsin valkotaululle kummallisen näköisen kuusen. Sain hyvää palautetta. Opetuskokemukseni tunnustettiin, sanottiin että opetukseni menisi hyvätasoisesta lukio-opetuksesta. Aihekin oli kuulemma kiinnostava (opiskelijaedustaja oli etenkin tykännyt). Siinä palautetta vastaanottaessani ja raadin kanssa keskustellessani tunsin oloni tasavertaiseksi ja osaavaksi.

Päivä jatkui ihanasti ensin yhden kollegan ex tempore -tapaamisella (pyysin apua yhden aineiston käsittelyyn - tyypilliseen epäsosiaaliseen meteorologityyliin keskustelu päättyi siihen kun keskustelukumppani yhtäkkiä vaan lähti paikalta) ja kahden kollegan suunnitellulla tapaamisella (vertaistuettiin toisiamme apurahaköyhyydessä ja suunniteltiin jatkotöitä). Edelleen tunsin olevani oikea ihminen oikealla paikalla.

Kun tein jo lähtöä mummilaan, törmäsin vielä kahteen kollegaan, ja hyvin läheisiin sellaisin - toiseen, joka on ollut läsnä ja tukemassa koko tutkijanuran ajan, ja toiseen, jonka kanssa olen opiskellut ja jatko-opiskellut. Nyt olin tosiaan itse hakenut dosentuuria, ja hän oli ollut yksi professorin paikkaa hakeneista. Matkustimme keskustaan yhdessä, puhuimme, istuimme alas puhumaan lisää - tutkimuksesta eniten, mutta myös muusta. Ah.

Ylellinen pätevyyden ja osaamisen tunne pysyi ylläni koko illan. Vieläkin siitä on häivähdys jäljellä.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Hoh!

Hoh mikä vaalitulos! Ilahduttavaa! Vihreät Jyväskylän SUURIN puolue?! Eikä vasemmistokaan kahlannut kovin pahasti. Yllättävä tulos monessakin mielessä. Piti olla sunnuntaina iltapäivällä kuudesluokkalaisen kanssa pitämässä koululla vaalikahvilaa. Siellä yllätti miten paljon porukkaa kuhisi äänestämässä. Siksi yllätti se, miten alas äänestysprosentti lopulta jäi. Tämä on harmi, sillä minulle mieluisa tulos taitaa olla just sellainen vaikuttamismahdollisuuksiinsa uskovien optimistien tulos. Kotiin lienee jäänyt paljon niitä, jotka olisivat keikauttaneet vaakaa toiseen suuntaan? Toivottavasti tulos ei syvennä vastakkaisasetteluja vaan että kunnissa tehtäisiin oikeasti fiksua työtä seuraavat vuodet.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Metsäsuhteesta

Edellisen postauksen jälkeen pakko miettiä hieman lisää sitä omaa metsäsuhdettaan. No se on niin syvällä että ei sitä vissiin edes huomaa. Olen kasvanut keskellä metsää, ja lapsuudessa ihan oikeasti ne rakkaimmat leikkipaikat olivat muutamassa lähimetsässä. Niiden menetys brutaalien 90-luvun hakkuiden kautta oli iso surun ja katkeruuden paikka, joka ei ole vieläkään sisimmästä kokonaan parantunut.

Metsiin on menty kaikissa asuinpaikoissa: Itä-Helsingissä Meri-Rastilassa niihin rantametsiin ja Kallahdenniemelle, vanhan Vuosaaren puolella Mustavuoreen. Jyväskylään muuttaessamme järven läheisyys ei ollut hyvän talonpaikan kriteeri, mutta halusin metsän laitaan. Mielestäni metsän pitää olla niin lähellä, että sen näkee aina vilkaistessaan ikkunasta, ja haistaa ja kuulee ulos mennessään. Ja sinne voi piipahtaa hakemaan jotakin jos tarvitsee, vaikka nyt mustikoita, tai kepin, tai kukkia. Koen että suhteeni metsään on silleen arkinen.

Mutta kyllä tuntui tavallaan oikeilta ja tutuilta myös ne folkloristiset puheet, joissa mietittiin entisiä ja nykyisiä "kanssakäymisen muotoja metsän kanssa". Puhetta metsälle. Tietämystä siitä, että jos veisi uhrilahjoja metsään, mille kivelle tai mille puulle ne veisi. Tietäähän sen, kysymättä tai kertomatta.

Kirjoittaisin tästä mielelläni lisää. Vaikkapa myös isäni metsäsuhteesta, siitä miten hän tavallaan näki metsän kuutioina, mutta myös arvosti sitä ympäristönä. Osasi liikkua eksymättä. Tiesi millaisia käyttö- tai koriste-esineitä mistäkin käkkyrästä tai oksasta tulisi. Ja vaikkapa myös pienen lapsen intuitiivisesta metsäsuhteesta, jota saan seurata nuorimmaiseni kommentoidessa maailmaa: "Minun mielestä puita ei saisi kaataa." Kirjoitan joskus toiste. Nyt alan ruokkia perhettäni.

Yltäkylläisiä päiviä

Eilen kävin yliopiston työpisteellä istumassa ja kokoamassa vähän aineistoa. Päivä tuntui ideoiden, vaihtoehtojen ja mahdollisten yhteistyökuvioiden puolesta jotenkin yltäkylläiseltä. Esimerkiksi opettajan pedagokiset opinnot ja pari fysiikan kurssia alkoivat taas tuntua ihan houkuttelevilta. Yhden lehtorin kanssa ideoitiin yhtä syksyllä kirjoitettavaa hankehakemusta (liittyen lumeen) ja yhden proffan kanssa yhtä toista (liittyen metsiin). Tilannehan on edelleen se että syksyksi ei ole MITÄÄN rahoitusta tiedossa, mutta ei se näköjään innostuksen ja mahdollisten yhteistyökumppaneiden puutteesta ole kiinni. Pitää edelleen koettaa luottaa että a) rahat riittää ja b) asiat menevät parhaimmin päin.

Oli muuten ihan virkistäävää istua päivä yliopistolla. Työpistekin oli niin sievä ja siisti ja siellä oli kynäpurkki ja sisäkengät ja kaikki. Ehkä siellä voisi käydä toistekin.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kävin metsäproffan kanssa verkostoitumassa metsähistoriaa ja metsäsuhdetta tutkivien ihmisten seminaarissa. Meni paljolti ohi omien aiheiden (vaikka porojuttuja lukiessani metsätalouden kanssa olleet konfliktit nousivat kyllä esiin kaikista aineistoista kuin huutomerkit), mutta kiinnostavaa oli kuunnella kaikenmaailman folkloristeja. Hämmästyin tosin omaa tunnereaktiotani joihinkin aihealueisiin (esim. "metsätopobiografia"). Haavoittuneet metsäsuhteet ja  menetyksen kokemukset esim. hakkuiden takia nostivat surun muistoja nuoruudesta, kun Savon lähimetsät menivät 90-luvulla.

Jos viikonlopun laittaisi ruokaa ja nukkuisi, ja ensi viikolla paiskisi taas aineistojen ja tekstien parissa.

PS. Peipponen on tullut, eilen aamulla kuulin sen laulua ensimmäisen kerran! Yltäkylläistä!

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Lokit, kärpäset, lapset

Olimme viikonlopun mummun luona Savossa. Laiskottelua, kesäverhojen vaihtoa, eräät hiihti, toiset kävivät serkun luona höpöttämässä kuntavaaleista sekä leikittämässä lapsia.

Talven aikana kropan ja pään vallannut väsymys ei ole vieläkään poistunut kokonaan, mutta erinäisten labratutkimusten mukaan mitään vakavaa syytä sille ei ole. Tämä on hyvä uutinen, mutta huono uutinen on se että asialle pitää itse tehdä jotain: liikunta aloittaa taas liki nollasta, vaikka väkisin; syödä oikeasti terveellisesti ja panostaa ruoanlaittoon (haluaisin lähinnä panostaa kirjoittamiseen). Levättävä, koetattava olla huolehtimatta esim. rahasta.

Lokit tulivat eilen, kärpänen heräsi parvekkeen oven välissä tänään. Eilen illalla nousivat koloistaan pienet ykkösluokkalaiset tytöt, meidän ja naapuruston. Pyörillä varustautuneina pyörivät lähikaduilla, jututtivat koiria ja koiranomistajia, leikkivät pihassa. Ennakoin kivaa ja rentoa kesää.

Olavi Uusivirran kappale soi päässä, se "Ollaanko tämä kesä näin".

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kirjoittamisen nautinto

Koetetaan nyt rauhoittua. Muistetaan, että apuraha -nappikaupallani olen saanut editoida ja kirjoittaa jo kaksi päivää aivan ihanasti suomenkielistä tekstiä - aiheena sota-aika ja porotalous! Ei tästä paljon luonnontieteellisen koulutuksen saaneen tutkijan elämä voi parantua. (Siis oikeesti.)

Ei o totta, tai siis on, mutta ei o oikein

Luen Michael Lewisin kamalaa kirjaa "Flash Boys - Kapina Wall Streetillä". Tämä on tositarina, ja siksi kamala. Kirjassa yritetään edes vähän selittää miten toimii nykyinen pörssikauppa, etenkin ultranopea kaupankäynti.

Pistää vihaksi! Osakekeinottelu ei koskaan ole ollut mielestäni niitä kunniakkaimpia tapoja tienata rahaa, ja pankit, lainanmyönnöt, korot, osakkeet, veroparatiisit ja mitä näitä nyt ovat nostavat verenpainetta ja jotenkin muistuttavat mieleen kapitalismin perimmäisen kierouden ja sen että eihän kukaan RAHAA oikeastaan tarvitse, vaan esim. ruokaa, ja hyvä niin, siellä eihän RAHAA oikeasti ole edes olemassa.

Mutta olemattomalla asialla, tai sen puutteella, voi toki olla todellisia seurauksia: konkursseja, asunnottomuutta, eläkeläisiä joilla ei ole varaa lääkkeisiin, pakolaisia joilla ei ole varaa olla hukkumatta Välimereen. Ja pienempänä esimerkkinä kaltaiseni apurahatutkija joka pyörittää talouttaan euro kerrallaan.

Ja sitten on nämä ultranopeat, jotka toisten tekemien kauppojen aikana HUIS-HAIS-VIPS-VAAN tienaavat miljoonia vuodessa. Rahaa, jota ei tosiaankaan tarvitsisi ollakaan.

Argh!!

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kevätpäivänseisausta napapiirillä

Avaruusgeometrisiä terveisiä pohjoisesta. Viime viikko meni siis pitkälti harrastaen ja leväten. Tämän viikon ohjelmana on istua Rovaniemellä ja lukea vanhoja lehtiä. Kuulostaa järjettömältä, mutta pointtina on kerätä vahvistusta vaikeiden sääolojen laajuudesta tiettyinä vuosina. Urakoinnin alla on vuosikertoja alkaen vuodesta 1931.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Harrastus ylipäätään pehmentää työpettymyksiä

Kun ei tosiaan isoa hankehakemusta tarvitse koko kevättä vääntää, päätin olla illat kuin sika pellossa ja lukea kaikkea muuta kuin poroasiaa. Piti muutenkin käydä kaupungilla asioilla, eli selvitin hiukan lukulistalla olevien kirjojen sijaintipaikkoja ja vierailin samalla kahdessa kirjastossa (oli se Palokan uusi kirjasto hieno). Saalis: Kajo/Kettusen kannettava, Numminen/Baarien mies, Gaiman/Neverwhere eli Maanalainen Lontoo, Lewis/Flash boys eli Kapina Wall Streetillä, Jääskeläinen/Lumikko ja yhdeksän muuta. Kyllä näillä hetken pärjää, kun on vielä paarustettavana läpi Laura Ingalls Wilderin omaelämänkerta jossa on toinen mokoma tutkijoiden alaviitteitä ja liitteitä.

Ah.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tärkeä harrastus estää työpettymyksiä

Tiesin että tänään ratkeaa pääsikö joulu-tammikuussa väännetty tutkimusrahoitushakemus toiselle hakukierrokselle. Olin siis buukannut päivän täyteen vauvaharrasteita. Ensin muutaman tunnin "kokous" ihanien synnytys- ja vauva-aktiivien parissa. Sitten muutama tunti perhedoulausta 6-viikkoisen ihanuuden ja hänen äitinsä parissa. Keskustelua aiheesta ja aiheen vierestä. Kantoliinan laittoa. Oksitosiinia.

Ei siis harmittanut juuri lainkaan, kun kuulin että tällä kertaa ei oltu jatkossa. Pilkomme hakemuksen osin, ja lähdemme hakemaan eri lähteistä eri kokoonpanoilla. Aina sitä jotain tutkimusrahaa jostain on saatu.

Ja eipä tarvii kuutta viikkoa parhaasta keväästä laittaa pelkästään yhteen asiaan.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Nukkumisesta

Viime päivät ovat olleet hyvin unisia. Voi olla että taannoinen flunssa vielä oireilee, tai että kuluneiden kuukausien monipuolinen miettimistyö ja suhaaminen sinne ja tänne ottavat veronsa. Tai sitten rautavarat eivät kerta kaikkiaan pysy mukana niin kuin hyvä olisi. Rautavarat voi tarkistuttaa, ja kait sitä on hyvä nukkua jos nukuttaa.

Sänky on ihana paikka! Sängyssä on tietenkin kivaa esim. miehen kanssa, ja lastenkin kanssa on kivaa kiireettöminä iltoina ja aamuina jutella ja lukea. Mutta on siellä hyvä olla itsekseenkin, kaivautua lämpimiin peittoihin ja (etenkin aamulla) ihanasti lämminneeseen patjaan. Nukkuminen on autuasta. Ja unet viihdyttävät ja antavat ajattelemisen aihetta.

Suomen kielessä monet nukkumis- ja sänkysanatkin ovat jotenkin äänteellisesti rauhoittavia ja miellyttäviä. Niin kuin vaikka PEITTO. Tai HUOPA. Tai VILTTI. Tai TYYNY.

Oi tulee viikonloppu. Sen aikana tapahtuu jotain (ainakin pojat menevät partiohenkisesti Talvitaitotapahtumaan ja puoliso hiihtää), mutta aamuisin saa nukkua pitkään!

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ai niin, piti agitoida

Niin, 8.3.2017 on taas kansainvälinen naistenpäivä. Aikovat ainakin Yhdysvalloissa pitää naisten yleislakkoa tuona päivänä. Tätä viestiä välitetään eteenpäin Suomessakin, joskin vaihtoehtoisia reittejä. Eli arvon lukija, jos koet haluavasi käyttää lakkoasettasi, käytä. Aina puhutaan äänestämisestä. Mutta vaikuttamiselle on muitakin väyliä ja tapoja. Esimerkiksi se että ei suostu tekemään hölmöyksiä vaikka käsketään, tai se että tekee mitä oikein on vaikka kielletään. Ja sanoo ääneen mitä mieltä on, ja tarpeen tullen korostaa sanomaansa vaikkapa sitten lakkoilemalla.

(Pikainen käännös osasta tekstiä, joka löytyy yllä olevan linkin takaa: "kerätkää yhteen ystävänne, perheenne, naapurinne ja aloittakaa aivoriihi siitä miten voitte parantaa yhteisöänne, vastustaa nykyhallintoa, ottaa vastarinnan ja itsestänne huolehtimisen osaksi päivittäisiä rutiinejanne, ja kuinka voitte kanavoida ponnistelunne hyviin tarkoituksiin." Ei hullumpia kehotuksia!)("...gather your friends, families, neighbors, and start brainstorming ideas for how you can enhance your community, stand up to this administration, integrate resistance and self-care into your daily routine, and how you will channel your efforts for good..".)

Lontoo oli edelleen hyvä

Olimme kotona aamukolmelta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja sunnuntai menikin laukkuja purkaessa ja torkkuessa. Ihanaa, kun kaikki lapset ovat jo niin isoja että ei tarvitse olla kovin aktiivinen jos ei jaksa.

Lontoon reissu täytti odotukset. Emme riidelleet 15-vuotiaan kanssa, vaikka hermot välillä olivatkin tiukilla molemmilla. Kävelimme paljon. Näimme museoita: British Museum, Natural History & Science Museum, Imperial War Museum (ja HMS Belfast). Söimme keittoja ja kerran jopa fish and chips. Matkat menivät ongelmitta ja opimme ajamaan maanalaisella ja junaverkostolla. Ystävien luona oli helppo majailla, ja heitä kiva iltaisin jututtaa. Vaikka  sydäntä puristikin kuulla miten he miesparina joutuvat miettimään minne matkustaa ja missä matkoillaan majoittua. Päivänpolitiikan ahdistuksia (Brexit) päästiin myös purkamaan.

Eli sopiva yhdistelmä reaalimaailmaa ja -politiikkaa, mausteena muumioita, dinosauruksia ja sotapropagandaa oli meidän matkamme. Parin vuoden päästä uudelleen, tällä kertaa seuraavan teinin kanssa?

Edelliset käyntini Lontoossa olivat tosiaan vuosina 1997 ja 1998. Tuntui että ei kaupunki nyt NIIN paljon ollut muuttunut. Arkkitehtuuri oli edelleen sekalaista ja niin oli sekalaista seurakuntaa maanalaisissakin. Se oli parikymmentä vuotta sitten ja on edelleen minusta melkein parasta Lontoossa: ajaa julkisilla ja katsoa maanalaisen asemia ja välillä vilahtavia kaupunkimaisemia, ja niitä niin erilaisia ihmisiä, jotka keskimäärin hienosti tulevat toimeen toistensa kanssa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

London calling

Huomenna! Pääsen 15-vuotiaan puhekoneen kanssa Lontooseen! Harry Potterin studiot! Museoita niin paljon kuin sielu sietää!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Flunssaa ja huonoja tekstejä

On pidetty melko ankaraa flunssaa. Puolisolla keuhkoputkentulehdus (tosin hän jo parani, väsyi kyhjöttämään sohvalla ja siirtyi toimistotöihin), itselläkin pari päivä kuumetta ja sen jälkeen monta päivää heikkoa oloa ja vähien töiden tekoa sohvan nurkassa. Nuorimmaisella oli viikonloppuna kuumetta ja vaisuutta, 15-vuotiaalla on yskä ja puolikuntoisuus.

No kunhan parannumme kunnolla hiihtolomalle.

Töiden puolesta olen korjannut kamalan huonoja suomennoksia. Huvin puolesta olen katsonut urakalla kieltenopettelukilpailua Talo Italiassa.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Teinejä: kolme

Ystävänpäivä. Lapsi numero kolme täyttää 13 vuotta eli saavuttaa teinistatuksen. Nyt meillä on niitä kolme. Eikä ole yhtään kamalaa!

Numero kolmosen kasvussa ihastusta herättää etenkin seuraava: oma kello on soimassa seitsemältä, jotta ehdin patistelemaan nimenomaista lasta ylös sängystä ajoissa. Mutta kas! Kuulen hänen nousevan ihan itsekseen ja menevän alakertaan (läksyjen pariin). Voin nukkua vielä vartin, ennen kuin kannataa nousta aamukahvin laittoon!

(Tästä tulee mieleen entinen kollega, joka muisteli tarkastaneensa lukioikäisenä kellostaan että jee, vielä voi nukkua 40 sekuntia.)

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kuin viimeistä päivää

Luultavasti viimeinen päivä pitkään aikaan maakunta-arkistolla. Olen tullut tänne tosi monena aamuna syyskuun alun jälkeen. Pyytänyt paperit lähiarkistosta, levittänyt koneeni ja muistiinpanovälineeni ikkunanvieruspöydälle, alkanut naputtaa hiljaisuudessa muistiinpanoja. Ikkunan takana menee autoja ja ihmisiä. Tuuletus humisee. Rauhallista. Tämä arkistoepisodi on ollut elämän mittakaavassa lyhyt, mutta hyvin miellyttävä ajanjakso.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ai niin, paleltaa

Talvi on ollut niin lauha, että yksi viikko jolloin lämpötila pyörii -20 ja -15 asteen huikkeilla tuntuu arktiselta. Mitä, autoja pitää lämmittää? Mitä, kotona lattiat ovat oikeasti kylmät ja kroppa sellaisessa vilunjähmässä koko ajan?

Ehkä tämä on syynä siihen, että maakunta-arkiston tutkijasali on täynnä väkeä. Täällä on sama lämpötila kesät talvet.

Tilannepäivitys

Pääsin pohjoisesta kotiin eikä jäätävää tihkua juuri ollut. Radion perjantai-illan ohjelmisto oli päivittynyt nuorempaa kuulijakuntaa palvelevaksi, eli klo 22 jälkeen piti turvautua muuhun kuin YleX:ään. Kotona oli myös puolison isä viikonloppu"lomalla", eli ohjelmassa olikin sitten kirkossa käyntiä, syömistä, elokuvien ja komediaklippien katselua ja yleistä löhöämistä. Kirkollisiin menoihin liittyn päädyimme jostakin käsittämättömästä syystä järjestämään lappusille kirjoitettuja Raamatun kirjoja oikeaan järjestykseen (no syy oli se kun partiohenkisen toiminnan lappuset olivat meillä ja ihan sotkussa). Ruokaakin piti lykätä kun lappuset olivat hujan hajan keittiön pöydällä. Vieraileva tähti oli laittanut hyvää kasviscurrya ja tuonut mukanaan kreikkalaisia leipiä, ja minä kokkasin lauantaina poronkäristystä (jota syötiin hartaasti ja nautinnolla) ja sunnuntaina potkakiekkoja ja juureksia uunipadassa (jota kohtaan lapsilla oli vahvaa ennakkoluuloa mutta pappa osasi ottaa ilon irti luuytimien imeskelystä ynnä muusta).

Nyt koetan päästä selville mitä pitäisi tehdä ja milloin. Parsia tällä viikolla loput vanhat arkistopaperit ainakin. Sitten voin sanoa pitkäksi aikaa hyvästit maakunta-arkiston palveluille. Niitä onkin tullut käytettyä hyvin tiiviisti melkein puoli vuotta. Sitten yksi pieni apurahahaku ja sen ison rahoitushaun suunnittelua. Sitten voisi upota oikeasti edistämään kahta, kolmea tai jopa neljää artikkelia. (Ja tässä vaiheessa vuotta kaihertaa takaraivossa se epämiellyttävä ajatus, että onko tästä kaikesta mitään hyötyä. Siis absoluuttisesti ajatellen varmaan kyllä, mutta onko niin että yli nelikymppisenä tehty ahkerakin tutkimustyön pakerrus ei kerta kaikkiaan tänä maailmanaikana realisoidu kunnon rahoitukseksi tai vaikkapa tutkimusviraksi. Ihan tyhmää ja barrikadeille pitäisi nousta.)

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ei jäätävää tihkua kiitos

Kulunut viikko on mennyt Rovaniemellä korvia myöten arkistoon uponneena. Olen lukenut urakalla, mitä nyt vähän tavannut kollegoja eli edistänyt käsikirjoituksia ja yhteistöitä. Nukkunut kahdessa paikassa, istunut vähän iltaa ystävän kanssa, lukenut. Jopa syönyt, kun ensin puoliso lähetti "apurahaa", ja sitten puolen vuoden apurahaosuus oikeasti pläjähti tilille.

Kohta lähden ajamaan kotiin. Apurahan saapumisen luoman rikkauden illuusion turvin olen ostanut meille huomiseksi oikeaa poronkäristyslihaa, kuin myös potkakiekkoja. Kohta saan autoon uudet etuvalot, eli matkalla nähneekin jotakin. Ja toivon että meteorologit ovat väärässä Oulun tienoon jäätävän tihkun suhteen (eilen ne eivät olleet, eli 5km matkalla pitki skrapata ikkuna kahteen kertaan).

lauantai 28. tammikuuta 2017

Hyvästit gerbiileille

Ensin meitä oli kuusi ihmistä. Sitten meitä oli kuusi ihmistä ja kolme eläintä. Jossain välissä meitä oli seitsemänkin ihmistä (vaihto-oppilaan aikaan). Nyt meitä on ollut viisi ja kaksi, sitten viisi ja yksi, kun toinenkin gerbu marraskuussa kuoli. Tällä viikolla löytyi viimeinenkin gerbuvanhus rauhallisesti ikiuneen nukkuneena terraarion purujen päältä.

Nyyh.

On siivottu purut viimeisen kerran pois, imuroitu huoneen nurkka, pesty terraario ja tarvikkeet. Katsotaan tuleeko niitä joku käyttämään ja milloin.

torstai 26. tammikuuta 2017

Rakas kirjoitettu sana

Olen ihan vähän käynyt läpi huushollin moniaita kirjahyllyjä. Ottanut sivuun kirjoja, joita tuskin kukaan täällä koskaan lukee. Täytyy tehdä tilaa, jos joudumme lähitulevaisuudessa muuttamaan työhuoneen vaikkapa makuuhuone-työhuoneeksi.

Kun on pitänyt selittää pienille lapsille mitä tutkija tekee, olen tainnut sanoa että tutkija ensin lukee kaikenlaista vanhaa ja sitten kirjoittaa siitä samasta aiheesta jotain uutta. Mutta oikeastikin kirjoitetun sanan kanssa pelaaminen on oleellinen osa työtäni. Ja mikä sen parempaa! Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet koko-elämän-prioriteettilistan kärjen tuntumassa. Eli kirjojen selkkoaminenkin on nautinto.

Viime kuukausina lukeminen on painottunut asiatekstiin. Työn puolesta on pitänyt perehtyä erinäisiin raportteihin, artikkeleihin ja hakemusluonnoksiin. Välillä on toki pitänyt ravita päätä vaikkapa Beck -dekkareilla. Ja nuorimmaisen kanssa olemme ihanasti olleet preerialla, enemmän tai vähemmän pienissä taloissa, jo syksystä asti. Saattaa olla että tämän kirjasarjan urakoinnin jälkeen en enää paljonkaan lue iltajuttuja lapsilleni. Nuorimmainenkin on oppinut lukemaan pieniä kirjasia ja lukee niitä mielellään - ja alkaa jopa oppia menemään nukkumaan ilman aikuisen turvaa. Tilanne tuntuu kerrassaan kummalliselta. Olen lukenut iltasatuja ja -tarinoita jo yli 17 vuotta, melkein joka ilta kotona ollessani. Tuhansia kertoja varmaan.

Onpa sitten ihmeellisiä ylimääräisen ajan kokemuksia, kun voi tulla iltayhdeksän jälkeen alakertaan naputtelemaan koneelle omaa tekstiä, tai katsomaan jotain pölhöä, tai muuten vaan lojumaan sohvalla. Sohvalla lojuessaan saattaa tulla mieleen jonkun itselle tärkeän kirjan joku kohta - ja on aikaa etsiä ja lukea se.

Tästä päästään sujuvasti kirjakategoriaan LEHTEILYKIRJAT. Ne on just niitä itselle tärkeitä, kymmeneen kertaan luettuja, jotka tulee edelleen luettua säännöllisesti. Mutta useammin käy niin, että täytyy palata vaan tarkistamaan että alkaahan joku kirja yhtä vetävästi kuin ennenkin tai liikuttaako joku kohta jostain toisesta kirjasta edelleen. Tai ihan vaan lehteilemään ja nauttimaan tutusta ja kauniista kielen poljennosta. Viime viikkoina olen lehteillyt Apollinairea, Tunströmiä, Höegiä. Ja eilen illalla Hotakaisen Buster Keatonia. Kannattaa lehteilläkin: "Tiedän mitä on arki, ja olen käynyt neljästi juhlissa. Vaistoan maanantain jo aamusta ja tunnen ilotulitusraketin ulkonäöltä. Olen saanut elää ihmisen elämää, jota on vielä vähän jäljellä. En tarvitse enkä kaipaa enää mitään. Minulla on jo tarpeeksi kaikkea. Olen ehyt ja säpäleinä. Tiedän, että näin voi elää."


Lapset myös oppii...

...hyödyllisiä ja vähemmän hyödyllisiä asioita.

15-vuotias on vahingossa oppinut melko sujuvaa englantia (kun on pitänyt kommunikoida koneella ryhmäpeleissä mm. venäläisten jätkien kanssa).

7-vuotias on oppinut sormivirkkaamaan ja käymään kaupassa.

12-vuotias on oppinut hyräilemään niin että kuulostaa ihan siltä kuin värinähälytyksellä oleva puhelin soisi jossakin lähistöllä.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Aika kuluu, lapset kasvaa

Luen edelleen vanhaa arkistomateriaalia, poronhoidosta ja poronhoitajien kokemuksista säästä ja sen sellaisesta. Olen edennyt syntymävuoteeni. Kesä -75 oli poroille ihan kohtuullisen hyvä. Minulle on kerrottu, että Kuopiossa sen sijaan satoi lunta keskellä kesää (ei sillä että se poroja haittaisi).

Nuorimmaiseni lähti yksin lähikauppaan ensimmäistä kertaa. Maito oli loppu, ja hän tahtoi lähteä ostamaan - ja hänet voi lähettää ostamaan. Silti jännittävää.

Muutenkin lasten kasvu ja kehitys alkaa tuntua arjessa, ja kotona, uudenlaisina kuvioina. Illalla voi tehdä tarpeen mukaan pientä kirjoitushommaa vaikka lapset olisivat hereilläkin. Voi mennä halutessaan nukkumaan ennen lapsia. Pikkulasten tavaroita voi tosiaan selkkoa pois. Ja huomasin, että porstuan iso musta lipasto on seissut hipaisemattomana jo pitkään. Sen sisällä on parit pienet veneilyliivit ja valtaisa kasa kurahousuja!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan kohti valoa. Päivän pidentymisen huomaa sekä aamusta että illasta.

Pojat olleet vähän flunssaisia ja olemme puolison kanssa molemmat olleet Jyväskylässä - arkisia, jopa hiljaisia, hyviä päiviä. Joku hiihtää, nuorimmaisen kanssa käytävä luistelemassa, aikaa vaihtaa lakanat, käydä läpi kirjahyllyn kirjoja. (Nytkö on laitettava pikkulasten kirjat laatikkoon ja kirjoitettava päälle "pienten lasten kirjoja"??? Kenen takia ja milloin laatikko kaivetaan taas esiin???)

Toisaalta parina päivänä iskee perheenäiti-Jekylliin tohtori-Hyde joka haluaisi vain istua koneella ja naputtaa excel -taulukkoihin vanhoja tietoja porotaloudesta ja AJATELLA kaikessa rauhassa. Tällöin arkiset asiat kuten ruoanlaitto tai lapsille puhuminen vaikuttaa  suurelta turhuudelta.

No, ensi viikon istun kokonaan Rovaniemellä naputtamassa.

Soundtrack: Drake/Over.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Rahattomana mutta paljon muuta kyllä löytyy

Kumman kahtajakoinen olo taas tässä tammikuun puolivälissä. Olen ihan rahaton. Apurahan seuraava satsi tulee helmikuun toinen, ja siihen asti elän puolison (ja lasten) rahoilla. Tutkimusrahoituksen jatkosta ei ole mitään varmuutta heinäkuun lopun jälkeen. Toisaalta äsken päättyneen rahoitushaun ja kaiken siihen liittyvän tutkimustyön myötä edelleen on "korkean tason tutkija" -fiilis.

Sitä paitsi minä saan elää ihan luksuselämää seuraavat puoli vuotta, siinä mielessä miten monta ja miten kivaa matkaa näihin aikoo sisältyä. Hiihtolomalla olemme 15-vuotiaan kanssa Lontoossa, sitten keväämmällä joidenkin kanssa vaihto-oppilasta moikkaamassa, sitten ehkä äidin kanssa junalla Viipurissa. Eli sitten kun tulee rahaa, sitä alkaa myös mennä - perheemme harrastamaan mustaan aukkoon, matkusteluun!

Ei ole siistiä kotia, ja huomaan äkkiä miten kaikki kaapit ja hyllyt ovat vaan tänne kertyneitä - eivät ollenkaan mietittyjä ja just näihin huoneisiin haluttuja. Mutta onhan paljon toimintaa näissä huoneissa, ja täällä on esimerkiksi nuorimmainen jonka kanssa olemme mm. kuukausikaupalla tahkonneet lukea 1800-luvun amerikkalaisuutta Pieni talo preerialla -sarjan kautta, puhuneet siitä onko joku kirkko parempi kuin joku toinen (lopputulema - ei ole) ja paljon muuta. Pojatkin on kivoja.

Ei ole muka ollut aikaa harrastaa liikuntaa, ja nyt kun olisi aikaa, ei ole innostusta. Mutta muistaakseni se sieltä tulee kun on tullakseen.

perjantai 13. tammikuuta 2017

18 vuotta sitten

Meidän vanhin lapsemme tulee tänään täysi-ikäiseksi. Siellä Italiassa juhlivat, ja meistä tuntuu jotenkin hoopolta että olemme perinteisesti säästäneet joulukuusta tähän päivään asti.

Tuntuu hiukan absurdilta, ja nyt tavallaan ymmärrän sen iänikuisen "aika menee niin nopeasti". Vaikka toisaalta sitten, tuntuu että tuo lapsi ja sittemmin nuori olisi aina ollut minun elämässäni. Koko aikuisikäni hän on siinä sylissä ja vieressä ja kotona ja elämässä pyörinyt. Opettanut melkein kaiken vanhempana olosta, niin että nyt se jo sujuu. Olen hänelle siitä kiitollinen.

Vanhimmaisemme on hyvin erikoislaatuinen persoona. Ei helppo, mutta hyvää, hauskaa ja yllätyksellistä seuraa. Ei mikään tusinatyyppi. Määrätietoinen, osaava, omansalainen. Periaatteellinen, eläimistä huolehtiva, globaali ajattelija. Olen varma että hänen kauttaan tästä maailmasta on tullut ja edelleen tulee parempi paikka.

18 vuotta sitten ihmettelin että tällaistako on synnyttää. Sitten vietimme muutaman päivän opettelemassa vauvan imetystä ja vauva opetteli syömään - vaikka olisi mieluiten nukkunut. Otimme valokuvan, jossa lapsi köllötti Haikaranpesän parisängyssä minun maastotöissä käyttämä villasukka vierellään. Saman kokoisia olivat. Siitä on tultu tähän monta senttiä, monta päivää ja monta kaikkea.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

magna cum laude

Hakemus meni. Ajallaan. Nyt on vähän tyhjä olo, kun noin kuudessa viikossa (miinus loma) pistettiin tyhjästä kasaan noin iso kokonaisuus. Koordinaatiotiimi sai kyllä kiitosta ja ylistystä yli 30 hengen konsortiolta. Toivottavasti aiehaku menee läpi, ja päästään puurtamaan maaliskuussa varsinaista hakemusta...

Samassa rysäyksessä hain vielä itselleni dosentuuria.

Nyt on siis hirmu korkean profiilin olo. Ja väsyttää. Ehkä kun loppuviikon rauhoittuu, mieli tasoittuu sinne normaaliin apurahatutkijan tasoon ja elämä palaa normaalimmaksi.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Työpäivä jatkuu onnibussissa

Huuh.

Huomenna klo 16 on ison hakemuksen oltava jätettynä ja sitten minä teen ihan kaikkea. Puhun perheelleni, vastaan whatsapp -viesteihin, menen jumppaan, laitan ruokaa, katson hölmöjä tv -ohjelmia. Työtä en tee ennen kuin ensi maanantaina.

Tässä eilinen ja tänään on mennyt Turussa, päähakijan kanssa hakemusta kasaan paukuttamassa. Tuotteliasta, väsyttävää. Koko kapasiteetti käytössä. Uskalsin kuitenkin lähteä jo kotiin luottaen siihen että päähakija osaa ja ymmärtää lähettää hakemuksen ajoissa.

Sanoinko jo että se takaraja on huomenna klo 16?

tiistai 3. tammikuuta 2017

Viuh-vauh

On levätty edelleen, mutta myös käyty mummun luona Savossa, nähty samalla sukulaisia, jotkut on hiihtäneet, toiset valmistelleet heikkojen nettiyhteyksien päässä hakemusta, tultu takaisin kotiin. Pidetty kokouksia, teinipojat ovat auttaneet jotakin mummoa muutossa, käyty parturissa, nuorimmainen leikkinyt kaverin kanssa koko päivän. Valmisteltu parempien nettiyhteyksien päässä hakemusta.

Huomenna mennään laivalle. Valmistellaan huvittelun lomassa varmaan hakemusta sielläkin. Koululaisten lomaa vielä muutama päivä jäljellä. Pakkanen kiristyy. Onko päivä jo kukonaskelta pidempi?

Hakemuksen jättöön enää viikko ja päivä. 

PS. Vanhimmaisella näytti skype -puhelun mukaan olevan kaikki hyvin Italiassa. Hassua oli nähdä hänet osana toista perhettä. Mutta ihan mukavaa.

PPS. Tehtiin tapaninpäivänä vaihto-oppilaan reseptillä lasagnea. Se on ihan hirmu hyvää. Mutta vuorokausi sen teossa menee.