keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Muistakaa lahjoittaa välillä hiluja lähikaupan tippilaatikkoon

Tässä kun taas vaihteeksi ynnätään euroja ja lasketaan ostetaanko ennen matkalaskun tuloa leivän ja mehun lisäksi myös pumpulipuikkoja ja iltapalaherkuksi suklaavanukasta vai ei, oli lähikaupan kassapoika kyllä mies paikallaan. "Ai paljonko sulla on käteistä? 11.35? No nämä on yhteensä 11.70. Ei se mittään, kyllä minä tästä tippilaatikosta kaivelen ne muutamat sentit. Ota vaan."

Ihana.

Pitää muistaa laittaa kourallinen pikkuhiluja sinne tippilaatikkoon, kunhan itse on taas rahoissaan.

(Ja ihan hullua on, että yhtäaikaa voidaan tehdä valtavia hankintoja kuten 16-vuotiaan vaihto-oppilasvuotta, ja sitten kitsastella muutaman kymmenen sentin kanssa ruokakaupassa. Mutta hommahan on se, että isoja hankintoja rahoitetaan rahalla, jota ei oikeasti ole muussa muodossa olemassakaan kuin numeroina pankin asuntovelkatilillä. Eli siis lyhennysvapailla. Ja tietysti sillä että ei vieläkään makseta puolison isälle toissa kesänä kertyneitä velkoja, vaikka tarkoitus oli.)

tiistai 19. syyskuuta 2017

Erhe

Maratoonarit toivoivat koekäyttöön pilatesrullia, ja todettiin että parempi lainata ne kirjastosta kuin hakea kaupasta, kun tällainen mahdollisuus Jyväskylässä kerran on.

Kyllähän minä tiesin, että iltalukemisen seuraavaksi viikoksi piti olla Metsähallituksen historiikki. Mutta kun se ei ole ollenkaan vetävää kirjallisuutta! Ja ihan oli nostettu esille Stephen Kingin järkälemäinen vaihtoehtohistoria 22.11.63. Sovitaan että 60-luvun amerikkalainen elämänmeno on ihan yhtä validia lukemista tähän väliin. Jatketaan metsäherrojen nahistelulla sitten vähän myöhemmin.

Pilatesrullat saatiin, ja tuntuvat just niin pahalta kuin vissiin pitikin.

PS. Kaikille teille, jotka ette kykene ajattelemaankaan Kingin lukemista teininä unettomuutta aiheuttaneiden kauhukirjojen jälkeen - mies on kirjoittanut myös mm. juurikin tällaista "historiallista draamaa" ja dekkareita. Ja koska hän on ihan mahtava tarinankertoja, ja hänen luomansa hahmot aitoja, kerronta vetäisee kepeästi mukaansa. Samasta syystä ne kauhukirjatkin olivat niin pahoja. Kun hahmot olivat niin oikeita ja totta!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Jotenki kaikkee

Tämän elämänvaiheen kuva on kollaasi. Tulin kotiin pohjoisen viikolta perjantaina myöhään, ja lauantai meni rantaraitilla seuraten maratoneja: juoksijoina oli puoliso (koko matka) ja 16-vuotias (puolikas). Molemmat suoriutuivat hienosti. Sunnuntaina muun muassa seurasimme juniorijalkapalloa, haimme viime talvena tyhjäksi jääneeseen terraarioon uudet gerbiilitytöt (7kk ja 7vk vanhat, söpöt kuin mitkä) ja pyykkäsimme. Laskimme euroja ja totesimme että rahat riittävät ruokaan ja dieseliin ennen kuin molemmille puolisoille tulee rahaa matkalaskujen kautta ja sitten lapsilisät ja sitten onneksi palkat. Lukiolaisilla on kuulemma koeviikot. Sitä ei kyllä hirveästi huomaa.

Kaikki menee ihan hyvin, kun jokainen perheenjäsen saa nukuttua ja syötyä - tällöin mielialat pysyvät korkealla ja välit hyvinä. Ja muulla ei ole juurikaan väliä. Eli ei tässä kovin kauas ole päästy vauva-ajasta, vaikka helpompaa monessa suhteessa tietenkin on.

Puolison kanssa on ollut välit kyllä hyvinä tänä vuonna, vaikka rahan niukkuus välillä kiristääkin. Hyvät välit ovat mahtava juttu. Silloin jaksaa vaikka olisi jotenkin kaikkee, niin kalenterissa kuin konkreettisina läjinä ympäri taloakin (kun remontti ei ihan vielä ole valmis).

tiistai 12. syyskuuta 2017

Puhetta autossa

Tämä viikko Rovaniemellä töissä. Paitsi keskiviikko Kajaanissa. Kokoustamassa. Liki 3000km ajoa tulee. Ja muutama sana kirjoitettua, ja arvattavasti myös kuultua ja puhuttua.

Majoitun mökillä, ja äiti lähti myös mukaan. Onhan siellä jo viileää, ja hämärää, mutta olemme saaneet mökin jo melko lämpimäksi ja kynttilöitä riittää. Uuni tietenkin savutti, eli nyt toimistolla haisee vaatteet ihan savulle. Tulee jotenkin ristiriitainen tunnelma.

Ajoimme pohjoiseen sunnuntaina. Sadetta piisasi koko keskisen ja pohjoisen Suomen mitalta. Päädyimme äidin kanssa analysoimaan Tarua sormusten herrasta niin kiivaasti, että Rovaniemen liittymä Kemin moottoritieltä meni ohi ja paahdoimme jo kovaa vauhtia kohti Torniota ennen kuin asia huomattiin.

torstai 7. syyskuuta 2017

Opetuksien loppusuoria ja alkumetrejä

18-vuotiaan ajo-opetus alkaa olla loppusuoralla. Jonkin verran aikovat vielä tehdä kaupunkiajoa ja pimeän ajon harjoittelun - viime viikonloppuna harjoittelija päätyi liki vahingossa Turun keskustaan, eli erilaisia ympäristöjä on ainakin käyty läpi.

Itse sain viime keväänä opinto-oikeuden JAMK:n toteuttamaan ammatillisen opettajan 60op kokonaisuuteen. Opettajan virallisen pätevyyden hankkiminen on tässä pyörinyt mielessä pitkään, ja toteuttaminenkin aloitettu pari vuotta sitten kasvatustieteiden perusopintojen muodossa. Oikeus on onneksi kolmevuotinen, sillä alkava lukuvuosi menee onneksi rahoitetun tutkimustyön merkeissä. Päätin kuitenkin aloittaa aloittavan ryhmän mukana, ja roikkua mukana vähintään lähiopetuspäivissä tämän ensimmäisenkin vuoden.

Kaksi edellistä päivää meni siis opintoinnostuksen herättelyssä ja 24:ään eri taustaiseen ihmiseen tutustuessa. Oli hauskaa. Ehdottomasti oli hyvä ajatus tehdä pätevöityminen juurikin JAMK:n kautta (verrattuna yliopistoon). Ihmisten taustat olivat monipuoliset, teologiasta ja luonnontieteistä suun terveyteen, sosiaalityöhön ja kuvataiteisiin. Puolustusvoimia ja muusikoita unohtamatta. Päivien aikana oli tarkoitus muodostaa noin viiden hengen opintopiirejä (tai antaa piirien muodostua itsestään, mikä tapahtuikin). Meidän piirissämme on yksi luonnontieteilijä, yksi taiteilija, yksi puukäsityöihminen, yksi armeijan liikuntafysiologi ja yksi tekniikan ihminen. Ei tule ainakaan yksisilmäistä mietintää.

Käytännössä en juuri varaa aikaa tuolle opiskelulle ennen kuin keväällä hiukan. Ensi lukuvuosi saattaa sitten mennäkin koulufysiikan kertaamisen merkeissä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

CAS ja Skam

Hiukan kevyempiin teemoihin kaiken maailmanparannuksen jälkeen.

On niin hauskaa, kun taloudessa on kaksi lukiolaista! Ja kun ne ovat vielä samassa koulussa, saan seurata sivusta puhetta opettajista, kurssivalinnoista ja muusta vastaavasta. 16-vuotiaskin selvästi kasvoi lukioon mentyään (vaikka aamuhoputusta tarvitsee edelleen).

18-vuotias on aika mainio. Hän oli viikonloppuna kipeä ja sängyssä eikä kuulemma pystynyt juurikaan auttamaan huonekalujen rahtaamisessa alakertaan. Mutta naps, yhtäkkiä tyttö oli alakerrassa täysissä pukeissa. "Minä menen Lillille*. Minulla on jo parempi olo."

IB-lukiossa on myös sellainen ihme kun CAS. Eli lukiovuosien aikana kerätään omalla ajalla tunteja, jotka menevät karegorioihin "creativity", "activity" ja "service". Hurjan kätevää! Yhtäkkiä teini oikein hakee mahdollisuuksia tehdä yleishyödyllisiä asioita. Siellä on tosin myös TOK eli Theory of knowledge. Sitä tyttö ei juuri arvosta. Fysiikkaa, matematiikkaa ja kemiaa meillä sen sijaan lasketaan pää höyryten. Lähinnä keittiön pöydän ääressä. Tai meidän sängyssä. Joka siis saatiin kuin saatiinkin siirrettyä alakerran remontoituun työ-makuuhuoneeseen.

Lasten mielestä muutos on ihan mahtava. Aikaisemmin huone oli työ-leikkihuone, ja nytkin meidän sänkyyn on hyvä kaatua painimaan, tekemään kuperkeikkoja, pelailemaan, tai ihan vaan makoilemaan. Huone on aika valmis ja siitä tuli mukavan siisti ja avara. Haittapuolena on se, että suuri osa kirjallisuudesta valtaa lasten huoneiden hyllyjä, mutta minkäs teet. Verhot vielä tarvitaan, ja yksi jaloillaan seisova matala hylly ja toinen pieni seinään kiinnitettävä. Ja lukulamppu. Ja ehkä ovi.

Lukio -teemaan vielä. Vanhimmainen katsoi kesälomalla neljä tuotantokautta Skamia putkeen, ja totesin että minäkin varmaan tästä paljon puhutusta norjalaissarjasta pitäisin - kun joskus vaan uskaltaisin katsomisen aloittaa (vaatinee aikaa). No, olen parin viimeksi kuluneen viikon aikana saanut katsottua kaksi ekaa tuotantokautta, ja olen ihan koukussa. Sarjaa voi katsoa Areenasta vielä syksyn ajan, eli kyllä sen vielä uskallatte aloittaa. Teinidraamaa, mutta hyvin uskottavaa, sydämellistä, sydämeenkäyvää ja hauskaakin. Tästä päivästä, mutta palauttaen hyvin mieleen tuon ikäkauden epävarmuuden.


*Nimi muutettu asianosaisten suojelemiseksi.

perjantai 25. elokuuta 2017

Hiljaisuus!

Tällä viikolla olen työskennellyt pari päivää yliopiston kirjastolla. Siellä on ihanaa. Kirjoja, ja opiskelijoita, ja rauhallisia työsoppia, ja alakerrassa kahvila. Siellä on jopa pakko keskittyä, sillä netti toimii koneellani ontuen, ja liki joka toisella pöydällä on ihanan vanhanaikainen iso kyltti, jossa lukee HILJAISUUS!

Pakko palata Turkuun (ja ehkä Barcelonaankin) osa II

Oli pari päivää sitten aamun lehdessä juttua siitä, miten koulussa (ja kotonakin) olisi hyvä muistaa opettaa lapsillemme ja nuorillemme tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista ja hyödyntämistä. Luetellut vahvuudet olivat tällaisia:

Vahvuus ihmissuhteissa.
Vahvuus perheenjäsenenä.
Vahvuus itsensä kanssa.
Vahvuus koulussa/työssä.
Vahvuus tunne-elämän hallinnassa.
Ammattiuran valinnan vahvuus.

Ja tunnetaitojen opettelussa vahvistettavia olivat mm. tällaiset:

Uteliaisuus
Toiveikkuus
Arviointikyky
Luovuus
Kiitollisuus
Harkitsevaisuus

Millaisia ajatuksia teille herää, kun mietitte näitä, ja sitten mietitte Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien turvapaikanhakijoiden valmiuksia ja tarpeita???

tiistai 22. elokuuta 2017

Pakko vielä palata aihepiiriin Turku/Barcelona

Ihan pakko.

Terrorismi ja kaikkinainen järjestelmällinen väkivalta on väärin. Ja jokaisella tekijällä on vastuunsa. Mutta mitä ihmettä, tämä Turun poika on 18-vuotias lapsi. Ja oli Eurooppaan tullessaan alaikäinen. Joutuu nyt kantamaan vastuunsa, mutta ne hänen ympärillään jotka eivät ole hänestä huolehtineet, kantakoot nekin. Niin mukaan yllyttäneet ääriajattelijat kuin muutkin.

Väitän edelleen. Jos tämä poika olisi otettu perheeseen asumaan, joko jo Saksassa, tai viimeistään Suomessa, hän ei olisi ollut siellä veitsen jatkona. Ehkä joku muu olisi, mutta yhtä poikaa lähempänä oltaisiin ehkä parempaa maailmaa.

lauantai 19. elokuuta 2017

Barcelona, ehkä Turkukin

Rajat ylittävää pahoinvointia, globaali sota, joka on kohta tuotu jokaisen kotirappusille - jos ei muuna, niin epävarmuutena tai jopa pelkona.

Mitä tähän pitää sanoa? Aloin eilen paasaamaan samaa mitä ilmeisesti aina kun tällaista sattuu, sillä teinin mielestä tarjoan kaikkeen lääkkeeksi ruokaa ja lukutaitoa. Ja miksi en tarjoaisi? Tuskin siitä haittaakaan olisi, jos ympäri maailman kaikilla olisi ihan arkipäivää se että kunnon aterian saa säännöllisesti ja koulutus tarjoaa pääsyn samaan tietoon kuin muillekin.

Jotenkin vaikea olla siteeraamatta klassisia anarkisteja siitä, miten "an injury to one, is an injury to all". Mitä länsimaiset ihmiset, näin itsekkäästi ajatellen, tässä globaalissa tilanteessa tarvitsevat? Mielestäni elintason ja valinnanmahdollisuuksien laskua sille tasolle, että yhteisillä varoillamme saadaan nostettua kaikki toisetkin pois sieltä mudassa asumasta ja nälkään kuolemasta (ilman lukutaitoa ja mahdollisuutta ottaa selvää mitä henkilökohtaisesti ajattelee esimerkiksi Iain M. Banksin Kulttuuri -sivilisaation ekspansiivisesta ja röyhkeän hyväntahtoisesta politiikasta).

Maahanmuuttajista kohta varmaan taas puhutaan sitä ja tätä. Olen aina ollut sitä mieltä, ja olen edelleen, että paikallisilta ei oikeasti vaadita muutosta eikä sopeutumista, ollaan korkeintaan tyytyväisiä jos tulijoita ei suoranaisesti tapeta tai pahoinpidellä. Silti, toinen asia mitä länsimaiset ihmiset nähdäkseni tarvitsevat, on suora (epämukava, intiimi, opettava) yhteys tulijoihin. Minä asuttaisin joka ikisen tulijan perheeseen, vähintään vuodeksi. Suomessa on tilastojen mukaan max 400 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä (vuosittain tulijoita korkeintaan joitakin kymmeniä tuhansia). Perheitä meillä on tilastojen mukaan noin puolitoista miljoonaa. Tilaa siis on!

Voimme reagoida nopeasti, päättäväisesti ja kaikella tarmollamme. Vyöryttää rajojemme yli ylitsevuotavaa hyväksyntää ja ymmärryksenhalua, tasa-arvon ja hyvän ravitsemuksen ilosanomaa, koulukirjoja, tietokirjoja, scifi-kirjoja, keskusteluseuraa, betonilattioita, naiivia halua rauhaan.

Globaalia pasifismia hengessä we shall overcome.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Juoksun juhlaa, myrskymausteilla

Puoliso halusi juosta toisen kerran Helsinki City Marathonin, kun viimeksikin oli niin kivaa (sarkasmia) (no ei, oli meillä kaiken kaikkiaan ihan kiva perhereissu viime vuoden elokuussa). Tällä kertaa hän värväsi myös 16-vuotiaan urheilijan juoksemaan 17km eli Helsinki Street Runin. Ja kun 8-vuotias kuuli että siellä on myös kilometrin minimarathon, hän halusi mukaan ehdottomasti. Minä liityin huoltojoukkoihin. Kaksi jäljelle jäänyttä lasta onneksi tyytyivät jäämään kotiin (eli keikka onnistui yhden yön yli reissuna, ja yhdellä hotellihuoneella).

Reissu oli kiva. Menimme perjantai-iltana, ja pääkaupungissa oli kesä. Jätimme auton taas Kumpulaan yliopistolle, ja ajoimme keskustaan ratikalla. Lauantaina oltiin sitten jalkapatikassa eri suunnilla, ja mentiin auton luo illalla taksilla. Toimiva kombo.

Juoksukombokin oli toimiva. Nuorimmainen juoksi ihan intona kilometrin, jopa melko nopeasti, "pääjoukossa". Sitten saatiin banaania ja pääsy uimastadionille. Ja taas tuli ikävä Helsinkiin (jo toisen kerran puolen vuoden aikana, huolestuttavaa!). Puoliso laitettiin matkaan pitkän lounas- ja jätskitauon jälkeen, ja hiukan jännittynyt mutta tomera teini pian sen jälkeen. Nuorimmaisen kanssa vaeltelimme Töölönlahden puistoissa (ja syötiin lisää jäätelöä), ja niinhän siinä kävi että myöhästyimme 16-vuotiaan maaliintulosta! Hän juoksi hirmu hyvin, ja tuli maaliin hyvävoimaisena. Ihan mahtavaa.

Puolisolla sujui kankeasti ja hitaasti, mutta sään äkillinen muutos seitsemän aikaan saikin sitten liikettä kinttuihin. Helsinkiin oli ennustettu rankkoja ukkoskuuroja, ja kyllähän se rintama näytti mereltä kaupungin ylle vyöryvän. Olimme juuri lähdössä maaliintulostadionilta hetkeksi, käymään syömässä "ennen kuin alkaa sataa". Astuttiin katoksen alta ja katsoin tummenevalle taivaalle. Sieltä oli tulossa silminnähden sadeverho, ja sanoin että hei mennäänpä takaisin katoksen alle. Ja sitten vesi iski maahan, ja ukkospilven edellä kulkeva syöksyvirtaus iski joka suuntaan, ja oli salamaa, ja jyrinää. Voimakkain myrsky jonka muistan kohdalleni osuneen! Katoksen allakin tuli vettä  joka suunnasta, stadionilla kaatuivat hetkessä kaikki aidat ja maali, ja muut irtosälät lensi tuulen mukana ja ihmiset kiljuivat. Nuorimmainen pelästyi hirveästi. Menimme naistenvessaan odottamaan että pahin menisi ohi (ja siellä nuorimmaista huoletti kaikki ulos jääneet).

Onneksi myräkkä laantui melko pian. Huvittavaa oli, miten pian juontajat saivat taas puheensa kulkemaan, pyysivät olemaan rauhallisia, varomaan lentävää kamaa, ja selostivat juoksijoiden maaliintuloa (!) pian kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja maratoonarit sen kun juoksivat, ja maaliin tulivat. Aikamoinen kokemus kaikille.

Puoliso oli ollut just Lauttasaaressa kun vettä, salamaa ja muuta alkoi tulla. Siltojen ylitys oli hiukan pelottanut, ja juoksijat olivat tarkistaneet oliko yhden auton sisällä ketään (kun puu oli kaatunut auton päälle). Hetken oli kuulemma pitänyt sadetta bussipysäkillä. Mutta keskimäärin, sää oli saanut vaan juoksemaan kovempaa!

Meiltä jäi iltaruoka syömättä, ja muutenkin olo oli kaikilla aika väsynyt ja stressaantunut kun tapasimme stadionin ulkopuolella ja lähdimme hakemaan kamoja hotellilta ja tilaamaan taksia. Ja ajamaan kotiin. Mutta onneksi nuorimmainenkin on jo niin iso, ettei suurta draamaa nähty. Ja keskittymällä ja sisulla päästiin ihan hyvällä mielellä ja hengissä kotiin (vaikka moottoritien rampeille oli hankala päästä kun osa teistä oli suljettu kaatuneiden puiden takia) (ja minun piti ajaa).

Ikimuistoinen HCM ja HSR siis.

perjantai 11. elokuuta 2017

Ihme: toimiva vegaaninen kahvimaito

Minun piti joskus päivittää listaa, jonka tein taannoin toimivista eläinperäisten ruoka-aineiden korvikkeista. Enpä ole muistanut - ehkä siihen voisi lisätä mock duckin, jos "kanamaista" tuntua haluaa ilman kanaa... ja nyhtökauraan olen ihastunut, tomaattimaustetusta versiosta tehtyjen pyöryköiden muodossa etenkin (ne eivät kerta kaikkiaan säily, teinpä kuinka paljon tahansa).

Mutta suurin ihme on tässä: Oatlyn ikaffe, eli kahviin laitettavaksi tarkoitettu "maito"juoma toimii ihan oikeasti! Se ei maistu pahalta tai kookokselta, kahviin ei jää myöskään kitkerää kahvinmakua eikä kahvi näytä sen kanssa luotaantyöntävältä, se ei juoksetu, eikä ole vesimäinen. Jos sen jaksaa lämmäyttää ja vispata (kahden minuutin homma), arkikahvistaan saa ihanan lattemaisen jossa on hiukan vaahtoa päällä. Wau!

PS. Alpron soijapohjainen "for professionals" on testattu myös. Tuote on ehkä tehty enemmän vaahto edellä, eli kestävän vaahdon saa aikaiseksi ihan kattilassa vispaamalla. Maku ja yleinen tuntuma jää hiukan Oatlyn tuotteesta. Mutta täydestä menee tämäkin. 

Arkeen

Vanhimmainen tuli kotiin ehjänä ja terveenä, reissuun tyytyväisenä. Olivat kuulemma tykänneet tapahtumastakin Valenciassa, ja etenkin reissuamisesta. Unta ei ollut kamalasti vissiin saatu (läpi yön valvomisia Valenciassa, öisiä nähtävyyksien katselemisia Pariisissa jne), mutta junassa ja laivan lattialla oli opittu nukkumaan. Kivaa saada hänet taas kotiin, hän on nykyään iso ja iloinen!

Peruskoulut alkoivat keskiviikkona (seiskalta ylös!) ja lukiot eilen. Kirjojen ostoa jne. Väsyttää. Tuntuu että yhtäkkiä on vanhemmillakin taas hirveästi asioita hoidettavana ja laitettavana kalenteriin. Kait se pitää ottaa niin että tehdään mitä ehditään. Ja jaksetaan.

Nyt viikonloppuna osa meistä on Helsingissä kun osa juoksee matkoja 1km, 17km tai 42km.

tiistai 8. elokuuta 2017

Keskeneräisinä kohti tulevaa

Edellinen viikko onnistui olemaan kaikille hyvä, ja melko monille rentouttava: puoliso ja 13-vuotias ohjelmoivat ja hiukan remontoivat, minä tein töitä ja luin yksin mökillä, toinen teini reissasi ympäri Eurooppaa ja toinen hoiti lehmiä, nuorimmainen sai nauttia mummin huomiosta.

Nyt koetamme kärsivällisesti elää keskeneräisyyden keskellä ja kohti koulujen vuorokausirytmiin iskevää alkua. Työhuone on autuaasti kesken, vanhimmainen edelleen reissussa. Poikien hiuksia pitäisi leikata, tekstejä kirjoittaa, tavaroita etsiä. Ruokaa laittaa.

Ken MacLeodin Tähtijaosto -kirjan viimeinen palautuspäivä on tänään, eli se tuli kaiken keskellä luettua ihan harppoen. Harmi. Se on hyvä esimerkki siitä miksi scifiä tehdään ja luetaan: antaa mahdollisuuden miettiä miten tekoälyjen kanssa oikeasti kommunikoitaisiin, millainen oikeasti voisi olla tulevaisuus, vaikkapa vallankumouksen jälkeinen sirpaleinen maailma. Millaisia olisivat ihmisten väliset suhteet ihan eri tilanteessa. MacLeodin kieli on myös paikoitellen hienoa:

"Falangisteillä oli iskulause: Credere. Obedere. Combatere. Usko. Tottele. Taistele. Minun ehdotukseni on, että epäilette, vastuttatte ja kieltäydytte. Varsinkin, jos teidät kutsutaan taistelemaan niitä ihmisiä vastaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat, että olemme kaikki yhtä kansaa."

Ja:

"Moh murahti etsien koko ajan katseellaan Bernsteinia. 'Menneisyys on vasta esipuhetta', hän sanoi, 'tulevaisuus kestää kauan. Emme ole nähneet vielä mitään.'"

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Henkilökunnan ovesta omilla avaimilla

Tyytyväistä hyrinää. Tulin aamulla töihin Arktikumiin henkilökunnan ovesta, omilla avaimilla.

Työpiste on, puhelin on, postilokero on. Jossain vaiheessa tulee luottokortti, sähköpostitunnus ja palkkaakin. On se oikea työsuhde melko kiva apurahaan verrattuna!

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Hajaannus vuosimallia 2017

Kesäloman viime henkäyksillä otetaan vielä yksi hajaannuksen viikko.

Vanhimmainen ja kaverinsa nousivat jo eilen Onnibussiin ja aikovat tulla 8.8. takaisin. Tässä välissä on tarkoitus junailla Valenciaan. Minä lähden maanantaina Rovaniemelle viikoksi töihin, ja vien samalla 16-vuotiaan Savoon kummitädin (ja pikkuserkkujen, koiran, kissan ja lehmien) luokse. Nuorimmaisen hakee pappa Järvenpäähän.

Puoliso ja 13-vuotias ovat kotona, joskin poika käy päivät jollakin ohjelmointileirillä. Puoliso koettaa aloitella töitään - ja laittaa kaikuvaksi tyhjennetyn työhuoneen pintoja uusiksi.

Tätä odotellessa. Vaikkapa sitä, että alkaa ns. alkusyksy, ja vuorokausirytmin alkaa saada ojennukseen, ja työhön voi keskittyä paremmin. Tosin tämä kesä on ollut tosi hyvä työmielessä. Olen ollut enimmäkseen irti työstä monta viikkoa, mutta hiljalleen englanninkielinen käsikirjoituskin on kasvanut. Jopa ylipitkäksi!

Pakko kai se on mainita, että rallit ovat vallanneet Jyväskylän ja lähialueet täksi viikonlopuksi. Ihme hiippareita joka paikka täynnä, liikenteestä puhumattakaan. Aamuvarhain ja iltamyöhään hyrräävät helikopterit taivaalla. Annoin periksi, ja kuuntelen ralliradiota YLEn taajuuksilta. Sen viihdyttävyys tulee siitä, että lähetystä tekevä tiimi rämettyy keskenään koko viikonlopun, ja jo perjantai-iltaan mennessä toimitustyö oli aika hervotonta.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kokeiluja vuorokausirytmillä

Kamala kun teineillä on outo vuorokausirytmi. On ihan ok alkaa katsomaan elokuvaa puoliltaöin. Ja ylös kiskoutumisessa onkin työtä ennen lounasaikaa. No, ehkä tästä ei kannata liikoja stressata. Olenhan itsekin rytmissä, jossa herätään reilusti yli kymmenen (ja silloinkin on oltava kello soimassa), eikä nuorimmainenkaan herää ennen sitä. Illalla patistamme toki 8-vuotiaan sänkyyn kymmenen korvilla, mutta oma uni saa odottaa yli puolenyön.

Kyllä se rytmi väkivalloin oikenee, kun koulut alkavat.

Vanhimmainen lähtee tänään hankkimaan lisää univelkaa - hän osallistuu kaverinsa kanssa kirkon nuorisokongressiin Espanjassa, ja tytöt menevät sinne JUNALLA. Tapahtuma on 1.-5.8. Tähän alle kolme tai neljä matkustuspäivää, ja takaisin saman verran. (Saako sanoa, että olen tosi kateellinen.)

Eilen ennen nukkumaanmenoa katsoimme kesän parhaan scifi -elokuvan (ja muutkin ovat olleet hyviä, Ex machina ja Arrival ainakin). Passangers oli näyttävä, viihdyttävä ja raikas. Siinä ei räiskitty eikä pelätty vihollisia, mikä aina tuntuu jotenkin niin energianhaaskaukselta elokuvissa. Viholliseksi riittää jokin luontevampikin, kuten hajoava tekniikka. (Tämä on ehkä yksi syy siihen, miksi pidän scifistä. Siinä haaste ja este eivät useinkaan ole toiset ihmiset, vaan kommunikaatio-ongelmat, luonto, tai rikki menneet tekniset vempeleet.) Passangers viittoili viihdyttävästi moniin muihin scifi -teoksiin, niin Wall-een, Aniaraan, Douglas Adamsiin kuin peliin Starship Titanickin, ja olen aika varma että pitkällä scifin lukemis- ja katsomiskokemuksella siitä saa PALJON enemmän irti kuin nykyhetken nuoriso saa. (Nyt voin sitten äskeisen kateuden vastapainoksi tuntea myötätuntoa.)

Kesäkirjoja

Kesäkirja? Tulin ajatelleeksi, että tämä kesän kesäkirja taitavat olla Larssonin Millenium -trilogian dekkarit. Sen verran syventyneenä ja tiiviiseen tahtiin olen niitä pari viikkoa lukenut. Kesäkirja lienee siis joku kirja tai kirjasarja, jonka ahmii jonakin kesänä, mielellään kiireettömän ajan vallitessa, ja joka tavallaan tuo aina jälkeenpäin mieleen tiettyjä kuukausia elämästä, paikkoja, kaikkea muuta mitä lukemisen aikaan teki.

Sen tiedän, että viime kesän kesäkirja oli Atkinsonin Elämä elämältä. Ja sitä ennen muistan kahtena kesänä syventyneeni, lähinnä Rovaniemellä ja mökillä, Murakamin Norwegian Woodiin (muistan selvästi kaksikin sohvaa, joilla kirjaa luin, ja valon, ja sään, ja tuntee) ja Ishiguron Ole luonani aina -kirjaan.

Mutta olikohan aikaisempina kesinä selkeitä kesäkirjoja? Pitää katsoa lukulistoja.

Kesä 2013 oli se kesä, kun luin lähinnä raskaus/synnytys/imetyskirjoja... ja "kevennykseksi" yhteiskuntakritiikkiä. Ehkä utopiasosialistisia tekstejä koonnut kirja oli sen vuoden kesäkirja. Ainakin muistan paikan ja fiiliksen jolla sitä luin, ja se kuuluu jotenkin just tuohon vuoteen.

Vuoden 2012 kesällä "kahlasin" pinon äänikirjoja, ajaessani Rovaniemelle ja takaisin. Etenkin Huovisen klassiset Kylän koirat ja Hamsterit vievät tuohon kesään.

Aikaisempia kesiä en muista. Paitsi että kesällä 2009 luin Beck -dekkareita, kun nuorimmainen oli vauva.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kokeiluja keittiössä

Niin, on me jotain ruokaakin laitettu. Tänään sain puolisoa niskasta kiinni, ja hän jopa osallistui huushollimme ensimmäisten kaalikääryleitten tekemiseen (kun "kaalta" piti saada). Työlästä oli, mutta vissiin hyviä. Itse en ko. herkusta oikein välitä.

Kaikkialla hehkutettu kondensoitu maito on juuri niin ihmeaine kotijäätelön tekemisessä kuin väittävätkin. Iso purkki kermaa vaahdoksi, sekaan purkki kondensoitua maitoa, pohja kahteen isoon muovirasiaan, ja sekaan jotakin mausteeksi. Simppelisti lakritsa- ja suklaakastikkeilla saatiin hirmu hyvää. Sitruunamehua ei uskallettu laittaa tarpeeksi. Oreamurut oli aika makeaa.

Puolison isä toi meille taannoin kolme purkkia vegetaarista mock duck -keinoankkaa. Sitä on kokeiltu kerran vuohenjuustopastassa, ja kerran nugetteina. Molempiin meni täydestä.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Tyhjää, täyttä

Heinäkuun viimeinen viikko menossa. Tuskin keksimme kummoisia, olemme vaan kaikki kuusi samalla paikkakunnalla muutaman päivän. Viime viikolla 16-vuotias oli pari päivää Turussa pieniä serkkuja leikittämässä, 13-vuotias taas Kokkolassa futaamassa ja puoliso "kuin tuuli" käväisemässä Porissa. Me loput tyhjensimme ahkerasti työhuonetta ennen elokuun alun pintaremppaa. Ja puoliso ja 18-vuotias tekivät ajoharjoittelua aina kun mahdollista.

Elokuvia on katsottu edelleen PALJON, esim. minä katsoin ensimmäistä kertaa ikinä kulttiklassikon Trainspotting (on klassikkoasemaan syynsä) ja siihen päälle jatko-osan T2. Yhdistelmä oli hyvä, tälleen ne kannattaa katsoa. 

Ensi viikolla hajaannumme siis vielä kertaalleen: vanhimmainen on ulkomaan reissulla, 16-vuotias menee kummitädille hoitamaan lisää serkkuja ja lehmiäkin, nuorimmainen menee mummille, ja minä Lapin yliopiston töitä aloitttelemaan Rovaniemelle. 13-vuotias hommaa jotakin ohjelmointikurssia päiväleirin muodossa, ja puolisolla on AIKAA työhuoneen remppaan.

Tätä kaikkea odotellessa.

Jotenkin ihanasti oman perheen asioihin ja tarpeisiin ja mielihaluihin käpertyviä viikkoja.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ajokortteja opetusluvalla

Meillä on tuo yksi täyttänyt 18v ja toinen seuraa kahden vuoden päästä perässä. Ja kolmas ja neljäskin kymmenen vuoden sisään. Olemme olleet kovasti sitä mieltä että meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa kustantaa lapsille ajokortteja. Mutta sitten toisaalta olisi hurjan kätevää, jos heillä sellaiset olisi... ja kun heitä on noin montakin, alkoi opetusluvalla opettaminen tuntua järkivaihtoehdolta. Muuten ehkä ei tuntuisi, mutta kun tuo puoliso on liikenteessä äärimmäisen paljon, on siellä suhteellisen rauhallinen, opettaminen tuntuisi hänestä luontevalta, ja lapsilla ei ole mitään sitä vastaan. (Ei puhuta siitä, että opetuslupaopettajan ohjekirjassa ollut lause "ajo-opetus tarjoaa mukavia yhdessäolon hetkiä teini-ikäiselle ja vanhemmalle" on herättänyt monilla sen kuulleilla hysteerisiä naurunpurskahduksia...)

Saatiin siis heinäkuun hiljaisina viikkoina aikaiseksi aloittaa tämäkin projekti. Laitan sivupalkkiin "Ajokortti -projekti" nimisen listauksen. Kerrytän sinne hiljalleen asioita, mitä kahden lapsen ajokorttiopetukseen kuuluu, kahden vuoden aikana. Toistaiseksi puoliso on käynyt teoriakokeessa ja sai juuri Trafilta virallisen luvan alkaa opetus. Autoon on hommattu koomisen näköisen lisäjarru sekä -peili. Opetuksen sisältöjä on hiljalleen hahmotettu.

Kätevää on se, että teoriakoetta puolison ei tarvitse uusia ennen kuin seuraava uhri tulee ajoharjoitteluikään - samoin autoon tehdyt muutokset voivat olla paikoillaan kaksi vuotta. Ja ensi kesänä meillä on teoriassa huushollissa neljä kuskia (puoliso, minä, nyt harjoitteleva 18v sekä ensi kesänä harjoittelun aloittava, silloin 17v).

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Miellyttävä taantuma

Menossa kaksi viikkoa, kun itse saa enimmäkseen olla kotona ja hoitaa pieniä kotihommia, laittaa ruokaa, ja naputtaa välillä vähän käsikirjoitusta eteenpäin. Lapset menevät sinne tänne.

Tällainen väljä puoliloma mahdollisti sen, että sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lähteä kuin lähteäkin viime lauantaina käymään päiväseltään (tai iltaseltaan) kotipaikkakunnalla. Siellä on vuosittaisten iskelmäjuhlien aikana vuosittain ikäkausitapaamisia, meidän -75 vuonna syntyneidenkin tapaamisia on ollut tätä ennen jo pari kertaa. Aikaisemmin ei ole muka ehtinyt tai jaksanut tai uskaltanut lähteä mukaan.

Oli pienimuotoista mutta kivaa. En tietenkään olisi uskaltanut mennä, jos paras ystäväni, serkkuni ja taannoinen luokkakaverini ei olisi myös mennyt. Mutta oli siellä tusinan verran muitakin. Joitakin outoja, ja sitten joitakin entisiä luokkakavereita. Joidenkin kanssa kommunikaatio tuntui yhtä piikikkäältä kuin ennenkin. Joidenkin kanssa tuntui heti tutulta ja helpolta. Ilmeisesti muutos on näennäistä ja parikymmentä vuotta pyyhkiytyy helposti pois.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kesä on parasta elokuva-aikaa

Kulutamme miellyttävää kesäviikkoa - vanhimmainen on mummin ja papan koiraa hoitamassa, nuorimmainen lastenleirillä ja kotona puoliso, minä ja pojat. Laiskoillaan, katsotaan elokuvia, tehdään kevyesti töitä. (Sukuvelvoitteetkin on aika hyvin hoidettu, kun mummun kanssa oltiin paitsi mökillä, myös Nilsiässä herättäjäjuhlilla - perinteikästä menoa, tungosta broilerikastikejonossa, nuorimmainen pelasi futista mutta myös veisasi.)

Jännä että nuorimmaisemme on jo leirikypsä. Muistan kesän 2011, kun nyt 13v oli 7v, ja pojat olivat leirillä. Silloin kotona olimme vain kaksi tyttöä ja minä, ja pienimmäinen oli pieni ja nukkui paljon - minä ja vanhimmainen valvoimme ja katsoimme silloinkin elokuvia.

Nuorimmaisen leirillä on ollut kuulemma ihanaa. Ihanaa. Meillä on ollut katsottavana Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (ällistyttävän hyvä, vaikka en pitänyt yhdestäkään Potter -filmistä), Independence day II (elokuvana keskinkertainen, mutta vanhojen hahmojen mukanaolo entisissä rooleissaan oli mainiota), Ex Machina (puhutteleva ja mieleenjäävä, tosi intensiivinen psykologinen scifi -tarina) ja Lego Batman (hehee). Jäljellä vielä ainakin Arrival (lisää psykologista scifiä) ja Hidden figures (mustat naiset NASAn matemaattisina apulaisina). Japanilainen uusi piirretty Your name olisi kiva nähdä, mutta ehtineekö, ja löytäneekö sitä paikallisesta vuokraamosta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Muistoja pohjolasta

Käytiin viikko olemassa napapiirin pohjoispuolella. Ja osin napapiirin tuntumassa, kun puoliso juoksi Rovaniemen puolimaratonin ja minä ja teinit pidimme lomapäivän kaupungilla (juoksujalkaa piti itsekin mennä, jotta ehti puolimaratonin aikana sekä pelata korttia puistossa että käydä uimassa).

Mummu oli meillä mukana. Väittää tulevansa vanhaksi, ja aikoi harrastaa mökkeilyä enää ensi kesänä. Saapa nähdä. Mukavaa meillä oli, ja mummukin sai aika paljon vaan istua ja lukea kun lapset touhusivat meluisasti omiaan (edelleen lennokkikisoja, vaikka vanhin on jo täysi-ikäinen). Puoliso jaksoi käynnistää vesipumpun suoraan starttimoottorista kiskomalla (kärsivällisyysharjoitus). Lähtöpäivinä satoi mutta muuten oli kuivaa ja lämmintä. Tuliaisina oli siis märkä teltta, savunhajua, ja paljon kutiavia itikanpistoja ja mäkäränpuremia.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kesäpäiviä vuosimallia 2017

Minulla on sellainen olo, että olen kirjoittanut otsakkeella "Kesäpäiviä" useita kertoja ennenkin. Muistaakseni niissä on yhtäaikaa ihasteltu ja kauhisteltu sitä edestakaisin kulkemisen määrää, mitä yhteen kesäpäivään huushollissamme mahtuu. Sama teema nytkin.

Kuluneen viikon kesäpäivät ovat olleet aika koleita ja sateisia, mutta hulinaa on ollut omaksi tarpeiksi. Naapurin poika oli meillä kaksi yötä kylässä, nuorimmainen on ollut kyläilemässä ja meillä on ollut hänen kavereitaan. Vanhimmainen meni jonkun mökille, tuli takaisin, meni tallille, tuli takaisin. Koettaa jatkuvasti purkaa matkalaukkujaan (edelleen!), pestä pyykkejään, ja purkaa postissa tulleita tavaroitaan. Mutta kun netissä on katsottavaa, kaapeissa järjesteltävää ja huoneen nurkasta löytyi puoliksi rakennettu Valkoisen talon pienoismalli...

Lasken siis ennen ruokailuja kuinka monelle ruokaa pitäisi olla. Kuka nukkuu missäkin. Mistä löytyisi käteisenä muutama euro, jotta 13-vuotias pääsisi uimahalliin. (Kassakriisimme on pian ohi, kun puoliso saa ison kesäpalkan ja elokuussa minäkin alan saamaan palkkaa, mutta tällä hetkellä ollaan aika syvällä taskunpohjia kaivamassa - ja huomenna pitäisi pystyä tankkaamaan vielä auto, ja lapset, ja ajaa mummun kautta pohjoiseen...)

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Vaikka

Eilen palasi kotiin myös 16-vuotias viikon reissultaan pohjoiseen. Polunkävijät olivat pärjänneet hienosti Kiilopään maastoissa koleasta kelistä huolimatta, ja nämä vanhimmat myös parin päivän/yön vaelluksella. Poika tuntee nyt selkeästi osaamisen ja pärjäämisen tunnetta, ja haluaa oman rinkan sekä lähteä isänsä kanssa kiipeämään myöhemmin kesällä Barakselle.

Ei paha.

Ja vaikka juhannus on kolea, tuntuu mukavalta. Vaikka puoliso joutuu työskentelemään emmekä ole lähdössä minnekään tai vietä tätä keskikesän juhlaa erityisellä tavalla. Tarkoitus on laittaa ruokaa ja levätä. Katsoa Confederations cupin jalkapalloa.

Vaikka nyt tuntuukin siltä, että talo on täynnä teinejä (eli nukkumisen suhteen on tehtävä aktiivisesti töitä kun koko ajan on joku jossain hereillä), ei sekään just nyt jaksa ärsyttää. Eilen he löysivät vanhoja tietokonepelejä, ja alkoivat ratkoa Monkey Islandin arvoituksia. Vanhimmainen googletti esille kaiken tietämisen arvoisen opetusluvalla ajo-opetuksen antamisesta ja varasi isälleen ajan teoriakokeeseen.

Ei paha sekään. Olen kuullut toisilta teinien vanhemmmilta, että ajo-opetuksen antaminen lähentää -  jos välillä hankalaa onkin, tarjoaa paljon kahdenkeskistä aikaa suljetussa tilassa oman teininsä kanssa.

PS. Heikosti nukkumisesta. Nuorimmaisella oli tiistaista keskiviikkoon kaveri yökylässä, eli hyödynsimme tämän ja kävimme tiistai-iltana jossain jossa olimme kauan aikoneet käydä - PESÄPALLO-OTTELUSSA! Ei se niin kamalaa ollut. Mutta illalla ei kyllä tullut uni (liikaa jännitystä? tai sittenkin kahvia?), ja siirryin keskellä yötä sohvalle yrittämään. Muuten hyvä, mutta yökyläläiset olivat saaneet luvan nukkua saunakamarissa, jossa ei ole verhoja eikä kelloa - lopputulemana ulko-ovelta alkoi kuulua kikatusta ja töminää jo reilusti ennen seitsemää aamulla!

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Läsnäolo, poissaolo

Tuli se, vanhimmainen. Hieman aiempaa pidempänä, lihaksikkaampana ja ruskettuneempana. Vastaili pienellä viiveellä kun päässä raksutti myös italian kieli. Ainakin toistaikseksi hymyilevä, hyvällä mielellä oleva ja energinen.
 
Myös vanhimmaisen tavarat tulivat. Tuliaisina kaksi kiloa juustoa ja kahdet erilaiset pelikortit (ja opetti uusia korttipelejä!). Yksi postipaketti tulee vielä perässä.

Tunsi olonsa kummaksi. No ihan varmasti. Me ja koko koti tuntuivat pienemmiltä. Tuntui kuulemma kummalta puhua suomea, ja ihmiset olivat rauhallisia, ja ulkona niin valoisaa.

Meistä tuntuu kumman tutulta että hän on taas täällä.

Hänen italianperheensä viestittää asian toista puolta, tunnetta, jonka tunnistan hyvin vaikka englannin kielioppi lauseessa onkin kömpelö: "lack of her seems strange".

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Jännitystä ja ihastusta ilmassa

Tänään ajamme iltasella hakemaan vanhimmaisemme kotiin. Onko hän muuttunut? Kuinka paljon? Kuinka kauan menee, ennen kuin arki taas uppoaa uomiinsa? Veikkaisin, aikaisempien kokemusten perusteella, että viikossa.

16-vuotiaan pakkasimme jo aamulla pohjoiseen menevään linja-autoon, eli koko porukka olemme kotona vasta juhannuksen alla.

Rovaniemellä sääpäivystystä tekevä ystäväni raportoi, että hän on kaikessa kesän valossa ja yövuoroputkessa onnistunut sekoittamaan vuorokausirytminsä täysin. Hänellä on tätä nykyä kaksi unipätkää vuorokaudessa, toinen aikaisin aamulla, toinen alkuillasta. Aamulla linja-autolle poikaa saattaessamme juttelimme myös kahdeksan vuotta sitten kongosta tänne muuttaneen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi miten oman rytmin kanssa oli teettänyt töitä silloin, kun he olivat tulleet valoisiin öihin heinäkuun lopulla.

Onhan tämä vuodenaika ihanaa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Isoa scifiä: hyvät ja pahat ihmiset by Iain Banks

On olemassa pientä scifiä, jossa ajetaan ääntä nopeammin ja räiskitään eikä juuri ajatella, ja sitten on olemassa isoa scifiä, jossa mietitään elämää, kuolemaa, tietoisuutta, hyvyyttä ja pahuutta. Just lukemani Iain Bansin Siirtymä on mielestäni scifiä isoimmillaan. Siellä kaiken muun seassa oli muun muassa rautalangasta väännetyt määritelmät hyville ja pahoille ihmisille:

"Pahoilla miehillä on taipumus nauttia siitä, että he tappavat ihmisiä, ja mieluiten vielä suuria määriä. Hyvillä miehillä - ja naisilla - ei ole. Heistä tuntuu hyvältä silloin kun lapsikuolleisuus vähenee ja elinajanodote pitenee. Pahat määräävät mielellään, mitä muut saavat tehdä, hyvät tyytyvät rohkaisemaan muita tekemään omat päätöksensä. Pahat haluavat säilyttää vallan ja rikkaudet itsellään ja lähipiirillään, hyvät haluavat jakaa ne tasaisesti ja antaa jokaisen päättää itse, miten käyttää oman osuutensa."
(Banks, Siirtymä; Temudjin Oh vastaa kun Rouva Mulverhill tenttaa häneltä määritelmiä positiivisille, edistyksellisille voimille sekä negatiivisille, taantumuksellisille voimille.)

Tästä pääsee tukevaa aasinsiltaa pitkin taannoiseen Perussuomalaisten puheenjohtajavaihtoon ja tästä seuranneeseen poliittiseen arvokeskusteluun. Tässä yhteydessä opin nimittäin uuden sanan, hyvinvointisovinismi. Tarkoittanee osapuilleen sitä, että hyvinvointisovinisti ei ole suoranaisesti Banksin määrittelemä paha ihminen, mutta toisaalta hänen hyvä ihmisyytensä ulottuu juuri ja juuri omaan lähipiiriin, tai omaan kansakuntaan, tai johonkin muuhun rajattuun joukkoon ihmissuvusta.

Tätä en oikein sulata, eivätkä onneksi monet muutkaan. (Mutta ettei totuus unohtuisi ja omahyväisyys nostaisi päätään liian korkealle - kyllä siellä vaate- ja ruokakaupassa taitaa itseltäänkin helposti unohtua se ettei saisi päätöksillään vahvistaa hyvinvointisovinistisia käytänteitä.)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hetkellinen hybris

(Varoitus: postaus sisältää retrospektiivistä henkilökohtaisen työhistorian pohdintaa, on tylsä!)


Tämä on ollut työn puolesta hyvä kevät.

Dosentuurihakemus on menossa läpi, lähivuosien ajalle tuli mahdollista hissukseen kerätä kasaan pedagogiseen pätevyyteen vaadittavat opintopisteet, ja itse työkin on sujunut mallikkaasti. Olen vihdoin oppinut kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, hyviä töitä on työn alla mielenkiintoisten yhteistyökuvioiden kanssa. Ihan kuin ammatillinen osaaminen olisi lopultakin kohdillaan. Että jokin olisi loksahtamassa sellaiseen asentoon, että asiat alkavat onnistua. Usain Bolt sanoittaa tämän urheilijanuran osalta, hiukan isommalla itseluottamuksella (kirjassa "Salamaa nopeampi elämäni"):

"Toisinaan urheilija pystyy vaistoamaan, että jotain erityistä saattaa tapahtua. Kyse ei ole kohtalonomaisuudesta eikä väistämättömyyden tunteesta, vaan pikemminkin käsityksestä, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Kun vuonna 2008 kaikki loksahti kohdalleen, tunsin itseni tappavan tehokkaaksi. Halusin niittää kansaa lakoon otteillani."

Ne teistä, jotka ovat jaksaneet lukea postauksiani tässä kuluneen melkein kymmenen vuoden aikana ovat saattaneet huomata toistuvia teemoja. Yksi on tutkimustyön jatkon mielekkyyden ja mahdollisuuden mälvääminen. Tästä olen kirjoittanut aina kun joku rahoitushakemus on ollut tekeillä tai on tullut hylsy (90% tapauksista) tai onnistuminen (ne loput 10%). Kun olen raahanut vauvan mukana kokouksiin, ja tuntenut oloni ulkopuoliseksi. Kun olen kokenut pudonneeni urakehityksestä, tai kun ainoa järkevä askel on tuntunut olevan hommata lisää pätevyyksiä tai osaamisalueita. Kun leipää on hankitty pöytään opettamalla, säätä päivystämällä ja konsulttihommin. Kun leipää on hankitty pöytään työttömyyspäivärahalla. Kun tutkimusta on tehty työttömyyspäivärahalla. Ja sääpäivystyksen hiljaisina tunteina.

Onneksi oman työn osaamisen tunne on kasvanut koko ajan. Mutta tavallaan koko ajan on kasvanut myös joku epäonnistumisen pelko. Että jos nyt putoan sinne Prisman kassalle, putoan korkeammalta kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On tuntunut että se olisi myös laajemmin ajatellen haaskausta. En minä erityisen hyvä kassa olisi, mutta lukeminen, analyysi ja kirjoittaminen sujuvat koko ajan paremmin. Jos minusta joskus haluttiin kouluttaa tutkija, nyt minulle alkaisi jo olla käyttöäkin, toisin kuin haparoivina alkuvuosina.

Onhan minulla koko ajan ollut kokemus siitä, että minuun on luotettu ja ihan perusteettomastikin annettu mahdollisuuksia. Tulla mukaan ekologisiin yhteistöihin. Rohkaistu, kannustettu ja kirjoitettu lukemattomia lausuntoja ja suosituksia - työpaikkoihin ja rahoituksiin liittyen. Silti tutkimusmaailmassa on pitkälti omillaan, ja rahoituksen hakujen yhteydessä viimeiset vuodet ovat kyllä olleet aikamoista vuoristorataa innostuksen, toivon, itseluottamuksen, pettymyksen ja lopulliseen-epäonnistuneiden-hakujen-limboon-joutumisen pelon välillä.

Viime elokuusta alkanut apurahavuosi on kokonaisuutena ollut hyvä. Rahaa on ollut niukasti, mutta olen tehnyt jotakin johon en olisi koskaan uskonut saavani rahoitusta, ja jonka uskoin ja uskon edelleen tärkeäksi (arkistomateriaalin keruu luonnontieteellisen datan rinnalle). Koko ajan olen myös ajatellut, että keräämälläni aineistolla on arvoa muillekin kuin minulle. Vuoden aikana tehty ISO yhteistyö-konsortio-rahoitushakemus oli valtavan työläs eikä tuottanut tulosta, mutta senkin aikana ajattelin, että tämä on minulle hyvä näytön paikka ja voi poikia jotakin.

Kevään aikana menin siis Arktisen keskuksen erään professorin pakeille ja juttelimme mm. isosta rahoitushakemuksesta (jossa hänkin oli mukana), keräämästäni aineistosta, keskeneräisistä kirjoitustöistä ja hänen omien porotutkimushankkeittensa tilasta. Ehkä sitä saattoi kutsua työhaastatteluksi. Olemme neuvotelleet yhteistyön muodosta parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana, ja toden totta, hänen tarpeensa tutkijalle ja minun tarpeeni rahoittajalle käyvät kuin käyvätkin yksiin. Se rahoitushakemus oli antanut näyttöjä, samoin kuin muutaman edellisen vuoden aikana tekemäni työ aiheen parissa. Minulla on nyt siis VUODEN TYÖSOPIMUS elokuusta alkaen. Saan jatkaa tutkimustöitäni, ja siinä rinnalla hakea uutta rahoitusta ko. tutkimusryhmän kanssa. Ja tämä ilman työlästä ja nöyryyttävää hakurumbaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, ja huojentuneeksi. Ja voittajaksi. Palkituksi.

Vaikka kyseessä on vain vuoden pätkäsopimus, ja puhutaan työstä eikä mistään sen tärkeämmästä, nautitaan nyt hetki tästä hybriksestä. Ja otetaan se Elastisen biisi. Vaikka en ole koskaan oikein edes osannut ihailla sitä sellaista "painaa painaa" -asennetta ja että kovalla työllä ja plaa.

"mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa

koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua 
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään

hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"
(Elastinen, Eteen ja ylös)

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kohta hän tulee

Tähän työasioista kohkaamisen väliin: vanhimmaisemme tulee viikon päästä takaisin kotiin. Kouluvuosi Italiassa alkaa olla paketissa. Täytynee raivata hänelle, kasvaneelle, tilaa tänne. Henkistä ja ihan konkreettistakin. Vetää varastoihin työnnetyt tavarat esille. Pedata sänky.

Jännittävää.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Aikamoinen juhlaputki

Kerrataanpas vielä.

Lauantaina loppui 9-luokkalaisen peruskoulu, 6-luokkalaisen alakoulutaival ja 1-luokkalainen pääsi muuten vaan kesälomalle. Meillä oli käymässä mummu, mummi ja pappa, ja söimme samalla vaivalla myös äsken 8 vuotta täyttäneen ja pian 16 vuotta täyttävän synttärikakut.

Sunnuntaina puoliso, pappa ja minä teimme kulttuurimatkan Afrikkaan harvinaisen helposti. Osallistuimme seurakunnassamme vaikuttavan kongolaisrouvan tyttären häihin täällä kotipaikkakunnalla. Nauratti, kun olimme sännänneet vihkimispaikalle "ettemme olisi myöhässä". Pastori säntäsi paikalle meidän jälkeemme ja pyysi jotakuta pysäköimään autonsa, kun hän ei ehdi. No, pari tuntia siinä sitten meni, rupattelimme kirkonpenkissä ympärillä istuvien kanssa, pastori oikoi virsikirjoja. Paikalle virtasi hiljalleen kutsuvieraita ja 2h 15min myöhässä itse vihkipari. Vihkimisen aikana oli hienoa, kun yleisö hurrasi ja taputti.

Edellisestä oppineena kävimme kotona syömässä välipalaa ja kahvilla, ennen kuin siirryimme juhlapaikalle. Siellä ei sitten tarvinnutkaan odottaa pöytiin pääsyä juuri lainkaan (tulimme siis tunnin myöhässä). Ihan ruoan tarjoiluun asti ei jaksettu odottaa, ennen kuin lähdimme kotiin. Toki oli hauska kuunnella (mitään ymmärtämättä) sukujen puheita, seurata kun sampanjapullon korkkeja ammuttiin kattoon, ja nähdä kun kaasot ym ja vihkipari tanssivat sisään juhlasaliin!

Eikä tässä vielä lähellekään kaikki!

Maanantaina aamulla heräsin aikaisin ja ajoin Rovaniemelle puolikkaan työviikon siellä tekemään. Viikko alkoi maanantaina iltapäivällä Poroparlamentin puheita kuunnellen. Siitä sitten kaupungin vastaanotolle ja Pohjanhoviin parlamenttitansseihin. Tämä oli minulle kolmas kerta ko. juhlallisuuksissa. Porotutkimuksen ja -ihmisten parissa on tullut oltua jo yli kymmenen vuotta, tavalla tai toisella - aktiivisesti kuutisen vuotta. Tuttuja kasvoja oli siis paljon, puhe- ja juhlatyyli tutun tuntuista ja olo kotoinen. Jännästi itsekin kokee että parlamenttiin osallistuminen on vähän kuin palkinto taas yhdestä kelvollisesti hoidetusta vuodenkierrosta. Työt on tehty, laskut maksettu ja lapsetkin päässeet luokka-asteelta seuraavalle. Oli siellä muutkin juhlatuulella, etenkin poronhoitajat (joilla poronhoitovuosi oli juuri päättynyt ja uutta aloiteltiin).

Seuraavassa postauksessa lisää siitä miltä minusta nyt tuntuu, kun tiedän saavani jatkaa näissä tutkimushommissa vielä seuraavankin vuoden. Vihje: hyvältä.

Koulujen aitoja voimavaroja: järkevä OPS, hyvät opettajat ja taustalla olevat tyypit

Kevätjuhlien ja lauantaisten koulunpäättäjäisten jälkimainingeissa tuli mietittyä koulua ja sen päivittäistä toimintaa vähän enemmänkin.

Ensinnäkin huomasin miettiväni, että ei silloin omana kouluaikana vanhemmat ja muut paikkakunnan aikuiset olleet yhtä tärkeässä roolissa kuin mitä ne nyt tuntuvat olevan. Sitten tajusin, että enhän minä silloin mitään nähnyt, mitään kuullut tai mitään ymmärtänyt. Jos olisin kuullutkin kodin ja koulun yhteistyöstä, vanhempainneuvostoista, aluejärjestöistä tai muusta koulun saamasta tuesta, en olisi nähnyt sen arvoa.

On hienoa voida katsoa koulua nyt hiukan eri näkövinkkelistä.

Todistusten yhteydessä tuli puhuttua uudesta opetussuunnitelmasta niin lasten kuin monien aikuistenkin kanssa. Ihan fiksulta se vaikuttaa. En ole koskaan ollut mikään ihmisten arvioinnin fani, eli numeroiden katoaminen ei haittaa. Ja vaikkapa kieltenopetuksen varhaistaminen tuntuu toimivan hyvin, etenkin ruotsin aloitus jo alakoulussa oli nerokas ajatus. Monialaiset oppimiskokonaisuudet vaikuttavat fiksuilta, etenkin kun niitä meillä välillä toteutetaan jopa useiden opettajien ja eri luokka-asteiden oppilaiden yhdessä tekeminä.

Mikään OPS ei tietty toimi, jos opettajilla ei ole aikaa ja energiaa sitä toteuttaa. Ja innostusta ja heittäytymistä esim. oppia asioita yhdessä oppilaiden kanssa (hyvin tehokas konsti innostaa väkeä ajattelemaan itse, muuten). Hyvästä toteutuksesta ja mahtavasta opettajuudesta esimerkkinä sattumus, jonka kertoi yksi alakoulumme opettaja jo aiemmin tänä vuonna. Uudessa OPS:ssa on mm. koodauksen perusteet, joita viiides- ja kuudesluokkalaiset olivat opetelleet yhdessä yhden opettajista kanssa. Tämä opettaja kertoi havahtuneensa tilanteeseen, jossa hän ja kuudennen luokan pojat makasivat posket lattiaa vasten koulun yläkerran käytävässä, ja sihtailivat että meneekö ne legorobotit nyt suoraan niin kuin oli tarkoitus. Siinä oli alkanut opettajaa naurattaa, mutta pakko oli ollut myöntää että uudessa OPS:ssa on ajatusta.

Toinen esimerkki luovasta opettajuudesta tulee serkkuni kertomana. Hän oli päätynyt opettamaan pienehköllä paikkakunnalla islamia sekä muutamalle oppilaalle alakoulussa, että yläkoulun ryhmälle - jossa oli yksi oppilas. Pienen henkilökohtaisen aivoriihen jälkeen opettajaserkkuni oli päättänyt jättää yläkoululaisen virallisen "opettamisen" kokonaan pois, ja ryhtynyt ainoastaan valmistelemaan alakoulun tunnit yhdessä tämän oppilaan kanssa. Siinä oli muistipelien askartelun ohessa käyty läpi myös kyseisen luokka-asteen oppimisvaatimukset. Nerokasta!

torstai 1. kesäkuuta 2017

On tämäkin työtä

Olen tämän viikon aikana selvittänyt työn puolesta milloin ja miten luonnonsuojeluaate saapui Suomeen, ja mihin Lapin sodan jälkeisen jälleenrakennuksen voi katsoa päättyneen. Ja millä koulutuksella, millä kokemuksella?

Bändi veti Suvivirren hyvin

Käytiin eilen sitten tankkaamassa yhteisöllisyyttä ja vanhemmuus -ylpeyttä alakoulun kevätjuhlasta. Ja todettiin että on se nykyään helppoa, kun nuorimmainenkin on siellä esiintyjien pätevässä joukossa, eikä juhlien ajan tarvitse kannella ja hyssytellä yhtään pikkusisarusta.

Juhlia oli kaksi peräkkäin, ja olimme tulleet etuajassa. Käytävässä hengaillessamme saatoin siis jo mukamas varautua liikutusta aiheuttaviin ohjelmanumeroihin, kuten lopussa olleeseen mainioon "Isä-olen-täällä-maailman-toisella-puolen" - Suvivirsi -komboon. Puolivälissä tullut Elastisen Eteen ja ylös pääsikin sitten yllättämään ihan puun takaa. Ja olivat ne vielä löytäneet tosi hyvät pienen pienet laulajat siihen!

Sitten katsoin kuudesluokkalaisia, teinejä. Niissä on niin iso hajonta. Toiset ovat vielä ihan lapsia. Toiset taas sellaisia diivoja, ja niillä on silmissä sellainen ihan tuore, jännän itsetietoinen katse. On se alakoulu mielenkiintoinen paikka.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Toukokuun viimeinen viikko

Viikonloppu: jalkapalloa eri ikäluokissa, yhden vauvan tapaamista, teenjuontia ystäväpariskunnan kanssa.

Sunnuntaina: talon valtasi kymmenkunta noin kahdeksanvuotiasta tyttöä. Onneksi uloskin pääsi! Juhlat menivät kunnialla.

Nyt: väsynyttä ja huonomotivaatioista kouluun raahautumista ja töiden tuuppimista eteenpäin. Koko ajan pyörii mielessä syksyllä odottava mahdollisuus tutkimusPALKKAUKSESTA Lapin yliopiston kautta. Kunpa näkisi mustaa valkoisella, niin voisi suunnitella lähikuukausien elämän paremmin!

Viimeisen kouluviikon kalenteri pursuaa myös vanhempien kalentereihin. Toivottavasti koko lössi muistaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Torstaista alkaen, viikon verran, talossa myös ramppaa vaihtelevin vahvuuksin isovanhempia ja muita sukulaisia.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kiviä eri kokoluokissa - päiväkirjamerkintöjä viime viikolta

Torstaina nuorimmainen tuli kotiin raahaten selässään selvästi raskasta reppua. Sieltä nousi esiin 10x10x15cm kokoinen järjettömän painoinen kivenmurikka. "Se oli niin hieno!"

Perjantaina olimme eteläisessä Suomessa - puoliso töissä, kaksi lasta mummilla (yksi leirikoulussa eli hänestä ei tarvinnut huolehtia), itse Geofysiikan päivillä. Päivillä oli hihityttävän hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö tunnelma niin kuin meidän alallamme uisemmiten on. Puhuin jäätyvistä lumipeitteistä. Toiset puhuivat kosteuden kuljetuksesta ilmakehässä, mannerjäätiköistä, aurinkotuulesta, maanjäristyksistä. Oltiin perimmäisten, ihanan geofysikaalisten asioiden äärellä: lähiavaruus, ilmakehä, lumi, jää, vesi, kallioperä.

Lauantaina puoliso juoksi Tuusulanjärven ympäri kaksi kertaa.

Sunnuntaina oli vieläkin kesä, ja imuroimme autot. Käki kukkui.

torstai 18. toukokuuta 2017

Taas mennään

Kuudesluokkalainen on jo kaksipäiväisellä leirikoulullaan. Huomenna hän jatkaa vielä yökylään naapuriin. Huomenna aamulla käynnistämme kaksi muuta koululaista mummille ja papalle; me vanhemmat menemme työhommiimme Espooseen (puoliso, koneita rukkaamaan) ja Helsinkiin (minä, seurustelemaan ja verkostoitumaan Geofysiikan päiville). Sitten lauantaina puoliso juoksee ja me ehkä katsomme. Tai syömme jäätelöä ja nautimme lämmöstä.

Yksi teineistä on äryttävässä murahteluiässä ja rahat ovat melko totaalisti loppu. Silti itseluottamus tuntuu olevan hyvällä mallilla. Syitä? Mielekästä tekemistä on ja työtäni tunnun osaavan tehdä. Välit tärkeisiin ihmisiin ovat hyvät. Kolme lasta teini-iässä, eikä ahdista tämän enempää. Tästä taas mennään!

perjantai 12. toukokuuta 2017

Iltasatujen loppu

Yksi asia kerrallaan jää pois, kun lapset kasvavat. Toisesta päästä tulee tietenkin aina uutta, yksi asia kerrallaan. Mutta nyt tuntuu jäävän pois iltasadut. Nuorimmainen lukee mielellään itse itselleen. Pieni talo preerialla -sarja oli hyvä lopetus tälle tavalle.

All different, all equal

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni koulun äitienpäivän aamunavauksessa. Pikkuiset lauloivat söpösti ja lausuivat 50-luvun runoja. Liikuttavaa ja kivaa, mutta huomasin että sellaisen pullantuoksuisen äitimyytin täyttämiseen on itsellä kyllä matkaa. Ja niin on todennäköisesti melkein kaikilla muillakin saliin tulleilla äideillä. Ja silti me kaikki oltiin ja ollaan kummallisuuksinemme (persoonallisuuksinemme) ja tilanteinemme ihan oikeita äitejä ja oikein hyviä sellaisia.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua! Me muistimme viime tingassa lähettää kortin mummulle, ja huomenna menemme Turkuun pienen serkun synttäreille. Sunnuntaina tuskin tapahtuu mitään ihmeitä, ruokaa laitetaan, syödään, jalkapalloa harrastetaan. Pidetään todennäköisesti rento päivä ilman suurempia hässäyksiä. Itse olen kiitollinen siitä, että ne vuodet ovat takana päin kun äitienpäivän ja kaikkien vastaavien suurin anti oli se että aamulla päätti nukkua niin pitkään kuin huvitti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ympäristökasvatusta

Eilen illalla oli taas asuinalueemme siivousilta. Keräsin kuudesluokkalaisten tyttöjen kanssa, ja ongittiin ihan tästä meidän lähitienoon purosta autonrengas ja noukittiin polunvarsilta koirankakkapusseja ja nypittiin lasinsiruja.

Kyllä sen huomaa, että nämä nuoret on pantu tuohon hommaan säännöllisesti joka vuosi. Ei ne ymmärrä sitä että tavaraa heitetään pois, ja vääriin paikkoihin vielä.

Kiitos koulu, kiitos kodit.

Omituinen aamu

Aamulla heräsin siihen kun 13-vuotias heräili, meni alakertaan, ja sitten rymisteli jotenkin todella outoon aikaan ulos... ja kohta takaisin sisään. Täytyi nousta sängystä ja käydä kysymässä että mitämitä. Lapsi nauroi ja sanoi lähteneensä vahingossa seitsemältä kouluun.

Sitten nukuin ihanan syvästi ja näin unia ja heräsin siihen kun ovikello soi monta kertaa. Nyt kello oli kahdeksan. Seuraava kouluun lähtijä olisi ollut nuorimmainen, joka aloitti päivänsä poikkeuksellisesti hammasröntgenissä klo 9.30 eli kello oli soimassa joskus puoli yhdeksän pintaan. Oven takana oli naapurin tyttö, joka ei tietenkään ollut muistanut erikoisjärjestelyämme ja oli jo myöhässä koulusta. Eipä siinä muuta kuin yöpaita pois, vaatetta päälle ja tytön vienti koululle. Heräily alkoi hiljalleen siinä vaiheessa kun olin päässyt takaisin kotiin aamukahvin ja -lehden äärelle.

Varmaan näitä on ikävä sitten kun on eläkeläinen ja hiljaista.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Pohjoiseen, pohjoisesta

Oli just niin mainio reissu kuin uumoilinkin. Tosin tuntui erittäin epätodelliselta ja irralliselta olla yhtäkkiä Sodankylässä, Vuotsossa, Ivalossa, Inarissa. Pieni autoni (jonka jarrut oli juuri korjattu, prosessin aikana oma äänensävyni huoltomiehen suuntaan alkoi olla hyvin pingottuneen kohtelias) kiisi kauniisti yli tuntureiden ja halki metsien, vaikka takanani ajaneet kollegat olivat naureskelleetkin.

Inarin Kultahovin äänieristys salli minun kuunnella naapurihuoneen kuorsausta kahden yön ajan, mutta illallinen oli hyvä. Poro- ja kalapäivillä niitin mainetta ja kunniaa kiinnostavalla ilmastoesityksellä (kiva juttu!) ja muidenkin esitykset olivat kiinnostavia. Paikalla oli tuttuja sieltä ja täältä. Eniten yhteenkuuluvuutta koin ehkä kumminkin Paliskuntain yhdistyksen toimiston rempseään väkeen.

Työt nitkahtivat taas eteenpäin muutaman suunnitelman ja yhteistyöaikeen kautta, näinhän se menee.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mä lähden Inariin

Ah.

Pappa tulee muutaman tunnin päästä ja minä käynnistyn Rovaniemelle. Huomenna saan ajaa Inariin. Ehkä lempiajomatkani in the whole wide world. Rovaniemeltä Sodankylään, jolloin on viimein päästy Lappiin. Siitä Vuotsoon, joka on minun lapsuuteni parhaita paikkoja. Siitä Ivaloon, ja tällä välillä alkaa jo olla upeaa maisemallisesti. Tästä vielä kivenheitto Inariin, jossa on hyvin pohjoinen ja hyvin erikoinen tunnelma.

Ah. Torstaina kokoustamista, oma esitelmä, ehkä pientä haastattelemista, sen sellaista. Perjantaina aamulla vähän lisää ja sitten pitkään ja hitaasti kotiin lepäämään.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Merkityksellistä vappua kaikille


Niin se vappuviikonloppu? Puoliso ja 13-vuotias ovat jälkimmäisen kummisedän luona Sveitsissä, tulevat ensi keskiviikkona. (Minä lähden työhommissa ihanaan pohjoiseen jo tiistaina, eli pappa tulee pitämään huushollia pystyssä pariksi päiväksi. Tästä se hektinen toukokuu alkaa!)

Me pyrimme pitämään mukavia päiviä kotona. Vapunaattona on seurakunnan perinteiset vappumyyjäiset, näihin teen hiljalleen kakkuja ja menemme varmaan avuksikin. Muuten on lapsilla vähäistä kavereiden tapaamista, itsellä vähäistä kokeellista kokkaamista, hyvin vähäisiä pihatöitä (KYLMÄ!!!) ja iltaisin liian myöhään venyviä sessioita Beck -elokuvien parissa.

Nautinto.

Itse vappuna laitan kantaaottavan paidan päälle ja ylioppilaslakin päähän. On meillä simaa ja tippaleipiä ja ilmapallojakin. Vanhoja autoja käydään varmaan katselemassa läheisen marketin pihassa. Ja aamusta olisi kiva käydä moikkaamassa vasemmiston vappumarssiakin. Minulle vappu on jopa melko tärkeä juhla. Harvoina juhlina tunnen oloni juhlalliseksi, lähinnä jouluna ja itsenäisyyspäivänä. Vapussa on sellaista merkityksen tuntua. Puhutaan paitsi yleisestä lystinpidosta ja keväästä, myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kapinasta, maailman parantamisesta, politiikasta joka näkyy arjessa.

Se on hyvä.

Luulisin että hyvä vaihe

Olen pitkää vappuviikkoa kolmisteen kotona yläkoululaisen ja nuorimmaisen kanssa.

Yläkoululainen on ärsyttävässä melkein-16-vuotiaan iässä, jossa kavereiden kanssa puhuminen sujuu paljon paremmin kuin äidin, mutta poikaa saa toki viedä kouluun, välillä hänen kavereitaankin, ja satunnaisesti pojasta purkautuu ajatuksia fotoneista, matemaattisista lausekkeista, tanssimisesta ja jalkapallosta.

Nuorimmainen on ihanassa ekaluokkalaisen iässä jossa puhetta tulee, kavereita on, hassutellaan, luetaan, tunteet ovat suuria ja heilahtelevat äärilaidasta toiseen.

Veikkaan, että näitä aikoja ajattelee joskus suurella lämmöllä. Itsellä olisi tällä hetkellä niin suuri palo vain tehdä tekstejä valmiiksi ja aloittaa uusia, että ns. oikea elämä tuppaa tuntumaan välillä enemmän tai vähemmän suorittamiselta.

Kollega sanoi tämän oikein hyvin sähköpostissaan muutama päivä sitten. Pohti tutkijanidentiteettiään, mietti mihin kannattaa ja voi panostaa, ja totesi että olisi tietenkin helpompi jos pelkkä arki (ruoka, suoja) riittäisi. Mutta kun eihän se riitä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Minut oli kutsuttu pitämään koeluento dosentin arvon hakuun liittyen. Olin valmistellut kohtuullisen kivan tuntuisen "luennon" ja käynyt läpi sen moneen kertaan, että osaisin esittää sen kutakuinkin luontevasti. Koetin ajatella positiivisesti ja innostuneesti koko juttua.

Aamulla ajoimme pääkaupunkiseudulle yhdessä puolison ja nuorimmaisen kanssa - nuorimmainen meni mummille päiväksi, puoliso Espoon toimistolle ja minä yliopiston kotilaitokselle. Rakennus ja tunnelma olivat edelleen sellaiset joihin oli helppo solahtaa. Odottelin vuoroani, minua ennen koeluentoja vastaanottava paneeli kuunteli muutamaa professorin paikkaa hakenutta henkilöä. Ehdin kätellä yhden näistä hakijoista ja vaihtaa pikaiset kuulumiset - brittitutkija, joka on ollut läsnä tavalla tai toisella koko tutkijanurani ajan.

Luentoani kuunteli ainoastaan neljän hengen raati. Kuuntelivat kiltisti, muistin sanoa kaiken mitä piti, esiintyminen tuntui hyvältä ja luontevalta. Piirsin valkotaululle kummallisen näköisen kuusen. Sain hyvää palautetta. Opetuskokemukseni tunnustettiin, sanottiin että opetukseni menisi hyvätasoisesta lukio-opetuksesta. Aihekin oli kuulemma kiinnostava (opiskelijaedustaja oli etenkin tykännyt). Siinä palautetta vastaanottaessani ja raadin kanssa keskustellessani tunsin oloni tasavertaiseksi ja osaavaksi.

Päivä jatkui ihanasti ensin yhden kollegan ex tempore -tapaamisella (pyysin apua yhden aineiston käsittelyyn - tyypilliseen epäsosiaaliseen meteorologityyliin keskustelu päättyi siihen kun keskustelukumppani yhtäkkiä vaan lähti paikalta) ja kahden kollegan suunnitellulla tapaamisella (vertaistuettiin toisiamme apurahaköyhyydessä ja suunniteltiin jatkotöitä). Edelleen tunsin olevani oikea ihminen oikealla paikalla.

Kun tein jo lähtöä mummilaan, törmäsin vielä kahteen kollegaan, ja hyvin läheisiin sellaisin - toiseen, joka on ollut läsnä ja tukemassa koko tutkijanuran ajan, ja toiseen, jonka kanssa olen opiskellut ja jatko-opiskellut. Nyt olin tosiaan itse hakenut dosentuuria, ja hän oli ollut yksi professorin paikkaa hakeneista. Matkustimme keskustaan yhdessä, puhuimme, istuimme alas puhumaan lisää - tutkimuksesta eniten, mutta myös muusta. Ah.

Ylellinen pätevyyden ja osaamisen tunne pysyi ylläni koko illan. Vieläkin siitä on häivähdys jäljellä.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Hoh!

Hoh mikä vaalitulos! Ilahduttavaa! Vihreät Jyväskylän SUURIN puolue?! Eikä vasemmistokaan kahlannut kovin pahasti. Yllättävä tulos monessakin mielessä. Piti olla sunnuntaina iltapäivällä kuudesluokkalaisen kanssa pitämässä koululla vaalikahvilaa. Siellä yllätti miten paljon porukkaa kuhisi äänestämässä. Siksi yllätti se, miten alas äänestysprosentti lopulta jäi. Tämä on harmi, sillä minulle mieluisa tulos taitaa olla just sellainen vaikuttamismahdollisuuksiinsa uskovien optimistien tulos. Kotiin lienee jäänyt paljon niitä, jotka olisivat keikauttaneet vaakaa toiseen suuntaan? Toivottavasti tulos ei syvennä vastakkaisasetteluja vaan että kunnissa tehtäisiin oikeasti fiksua työtä seuraavat vuodet.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Metsäsuhteesta

Edellisen postauksen jälkeen pakko miettiä hieman lisää sitä omaa metsäsuhdettaan. No se on niin syvällä että ei sitä vissiin edes huomaa. Olen kasvanut keskellä metsää, ja lapsuudessa ihan oikeasti ne rakkaimmat leikkipaikat olivat muutamassa lähimetsässä. Niiden menetys brutaalien 90-luvun hakkuiden kautta oli iso surun ja katkeruuden paikka, joka ei ole vieläkään sisimmästä kokonaan parantunut.

Metsiin on menty kaikissa asuinpaikoissa: Itä-Helsingissä Meri-Rastilassa niihin rantametsiin ja Kallahdenniemelle, vanhan Vuosaaren puolella Mustavuoreen. Jyväskylään muuttaessamme järven läheisyys ei ollut hyvän talonpaikan kriteeri, mutta halusin metsän laitaan. Mielestäni metsän pitää olla niin lähellä, että sen näkee aina vilkaistessaan ikkunasta, ja haistaa ja kuulee ulos mennessään. Ja sinne voi piipahtaa hakemaan jotakin jos tarvitsee, vaikka nyt mustikoita, tai kepin, tai kukkia. Koen että suhteeni metsään on silleen arkinen.

Mutta kyllä tuntui tavallaan oikeilta ja tutuilta myös ne folkloristiset puheet, joissa mietittiin entisiä ja nykyisiä "kanssakäymisen muotoja metsän kanssa". Puhetta metsälle. Tietämystä siitä, että jos veisi uhrilahjoja metsään, mille kivelle tai mille puulle ne veisi. Tietäähän sen, kysymättä tai kertomatta.

Kirjoittaisin tästä mielelläni lisää. Vaikkapa myös isäni metsäsuhteesta, siitä miten hän tavallaan näki metsän kuutioina, mutta myös arvosti sitä ympäristönä. Osasi liikkua eksymättä. Tiesi millaisia käyttö- tai koriste-esineitä mistäkin käkkyrästä tai oksasta tulisi. Ja vaikkapa myös pienen lapsen intuitiivisesta metsäsuhteesta, jota saan seurata nuorimmaiseni kommentoidessa maailmaa: "Minun mielestä puita ei saisi kaataa." Kirjoitan joskus toiste. Nyt alan ruokkia perhettäni.

Yltäkylläisiä päiviä

Eilen kävin yliopiston työpisteellä istumassa ja kokoamassa vähän aineistoa. Päivä tuntui ideoiden, vaihtoehtojen ja mahdollisten yhteistyökuvioiden puolesta jotenkin yltäkylläiseltä. Esimerkiksi opettajan pedagokiset opinnot ja pari fysiikan kurssia alkoivat taas tuntua ihan houkuttelevilta. Yhden lehtorin kanssa ideoitiin yhtä syksyllä kirjoitettavaa hankehakemusta (liittyen lumeen) ja yhden proffan kanssa yhtä toista (liittyen metsiin). Tilannehan on edelleen se että syksyksi ei ole MITÄÄN rahoitusta tiedossa, mutta ei se näköjään innostuksen ja mahdollisten yhteistyökumppaneiden puutteesta ole kiinni. Pitää edelleen koettaa luottaa että a) rahat riittää ja b) asiat menevät parhaimmin päin.

Oli muuten ihan virkistäävää istua päivä yliopistolla. Työpistekin oli niin sievä ja siisti ja siellä oli kynäpurkki ja sisäkengät ja kaikki. Ehkä siellä voisi käydä toistekin.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kävin metsäproffan kanssa verkostoitumassa metsähistoriaa ja metsäsuhdetta tutkivien ihmisten seminaarissa. Meni paljolti ohi omien aiheiden (vaikka porojuttuja lukiessani metsätalouden kanssa olleet konfliktit nousivat kyllä esiin kaikista aineistoista kuin huutomerkit), mutta kiinnostavaa oli kuunnella kaikenmaailman folkloristeja. Hämmästyin tosin omaa tunnereaktiotani joihinkin aihealueisiin (esim. "metsätopobiografia"). Haavoittuneet metsäsuhteet ja  menetyksen kokemukset esim. hakkuiden takia nostivat surun muistoja nuoruudesta, kun Savon lähimetsät menivät 90-luvulla.

Jos viikonlopun laittaisi ruokaa ja nukkuisi, ja ensi viikolla paiskisi taas aineistojen ja tekstien parissa.

PS. Peipponen on tullut, eilen aamulla kuulin sen laulua ensimmäisen kerran! Yltäkylläistä!

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Lokit, kärpäset, lapset

Olimme viikonlopun mummun luona Savossa. Laiskottelua, kesäverhojen vaihtoa, eräät hiihti, toiset kävivät serkun luona höpöttämässä kuntavaaleista sekä leikittämässä lapsia.

Talven aikana kropan ja pään vallannut väsymys ei ole vieläkään poistunut kokonaan, mutta erinäisten labratutkimusten mukaan mitään vakavaa syytä sille ei ole. Tämä on hyvä uutinen, mutta huono uutinen on se että asialle pitää itse tehdä jotain: liikunta aloittaa taas liki nollasta, vaikka väkisin; syödä oikeasti terveellisesti ja panostaa ruoanlaittoon (haluaisin lähinnä panostaa kirjoittamiseen). Levättävä, koetattava olla huolehtimatta esim. rahasta.

Lokit tulivat eilen, kärpänen heräsi parvekkeen oven välissä tänään. Eilen illalla nousivat koloistaan pienet ykkösluokkalaiset tytöt, meidän ja naapuruston. Pyörillä varustautuneina pyörivät lähikaduilla, jututtivat koiria ja koiranomistajia, leikkivät pihassa. Ennakoin kivaa ja rentoa kesää.

Olavi Uusivirran kappale soi päässä, se "Ollaanko tämä kesä näin".

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kirjoittamisen nautinto

Koetetaan nyt rauhoittua. Muistetaan, että apuraha -nappikaupallani olen saanut editoida ja kirjoittaa jo kaksi päivää aivan ihanasti suomenkielistä tekstiä - aiheena sota-aika ja porotalous! Ei tästä paljon luonnontieteellisen koulutuksen saaneen tutkijan elämä voi parantua. (Siis oikeesti.)

Ei o totta, tai siis on, mutta ei o oikein

Luen Michael Lewisin kamalaa kirjaa "Flash Boys - Kapina Wall Streetillä". Tämä on tositarina, ja siksi kamala. Kirjassa yritetään edes vähän selittää miten toimii nykyinen pörssikauppa, etenkin ultranopea kaupankäynti.

Pistää vihaksi! Osakekeinottelu ei koskaan ole ollut mielestäni niitä kunniakkaimpia tapoja tienata rahaa, ja pankit, lainanmyönnöt, korot, osakkeet, veroparatiisit ja mitä näitä nyt ovat nostavat verenpainetta ja jotenkin muistuttavat mieleen kapitalismin perimmäisen kierouden ja sen että eihän kukaan RAHAA oikeastaan tarvitse, vaan esim. ruokaa, ja hyvä niin, siellä eihän RAHAA oikeasti ole edes olemassa.

Mutta olemattomalla asialla, tai sen puutteella, voi toki olla todellisia seurauksia: konkursseja, asunnottomuutta, eläkeläisiä joilla ei ole varaa lääkkeisiin, pakolaisia joilla ei ole varaa olla hukkumatta Välimereen. Ja pienempänä esimerkkinä kaltaiseni apurahatutkija joka pyörittää talouttaan euro kerrallaan.

Ja sitten on nämä ultranopeat, jotka toisten tekemien kauppojen aikana HUIS-HAIS-VIPS-VAAN tienaavat miljoonia vuodessa. Rahaa, jota ei tosiaankaan tarvitsisi ollakaan.

Argh!!

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kevätpäivänseisausta napapiirillä

Avaruusgeometrisiä terveisiä pohjoisesta. Viime viikko meni siis pitkälti harrastaen ja leväten. Tämän viikon ohjelmana on istua Rovaniemellä ja lukea vanhoja lehtiä. Kuulostaa järjettömältä, mutta pointtina on kerätä vahvistusta vaikeiden sääolojen laajuudesta tiettyinä vuosina. Urakoinnin alla on vuosikertoja alkaen vuodesta 1931.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Harrastus ylipäätään pehmentää työpettymyksiä

Kun ei tosiaan isoa hankehakemusta tarvitse koko kevättä vääntää, päätin olla illat kuin sika pellossa ja lukea kaikkea muuta kuin poroasiaa. Piti muutenkin käydä kaupungilla asioilla, eli selvitin hiukan lukulistalla olevien kirjojen sijaintipaikkoja ja vierailin samalla kahdessa kirjastossa (oli se Palokan uusi kirjasto hieno). Saalis: Kajo/Kettusen kannettava, Numminen/Baarien mies, Gaiman/Neverwhere eli Maanalainen Lontoo, Lewis/Flash boys eli Kapina Wall Streetillä, Jääskeläinen/Lumikko ja yhdeksän muuta. Kyllä näillä hetken pärjää, kun on vielä paarustettavana läpi Laura Ingalls Wilderin omaelämänkerta jossa on toinen mokoma tutkijoiden alaviitteitä ja liitteitä.

Ah.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tärkeä harrastus estää työpettymyksiä

Tiesin että tänään ratkeaa pääsikö joulu-tammikuussa väännetty tutkimusrahoitushakemus toiselle hakukierrokselle. Olin siis buukannut päivän täyteen vauvaharrasteita. Ensin muutaman tunnin "kokous" ihanien synnytys- ja vauva-aktiivien parissa. Sitten muutama tunti perhedoulausta 6-viikkoisen ihanuuden ja hänen äitinsä parissa. Keskustelua aiheesta ja aiheen vierestä. Kantoliinan laittoa. Oksitosiinia.

Ei siis harmittanut juuri lainkaan, kun kuulin että tällä kertaa ei oltu jatkossa. Pilkomme hakemuksen osin, ja lähdemme hakemaan eri lähteistä eri kokoonpanoilla. Aina sitä jotain tutkimusrahaa jostain on saatu.

Ja eipä tarvii kuutta viikkoa parhaasta keväästä laittaa pelkästään yhteen asiaan.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Nukkumisesta

Viime päivät ovat olleet hyvin unisia. Voi olla että taannoinen flunssa vielä oireilee, tai että kuluneiden kuukausien monipuolinen miettimistyö ja suhaaminen sinne ja tänne ottavat veronsa. Tai sitten rautavarat eivät kerta kaikkiaan pysy mukana niin kuin hyvä olisi. Rautavarat voi tarkistuttaa, ja kait sitä on hyvä nukkua jos nukuttaa.

Sänky on ihana paikka! Sängyssä on tietenkin kivaa esim. miehen kanssa, ja lastenkin kanssa on kivaa kiireettöminä iltoina ja aamuina jutella ja lukea. Mutta on siellä hyvä olla itsekseenkin, kaivautua lämpimiin peittoihin ja (etenkin aamulla) ihanasti lämminneeseen patjaan. Nukkuminen on autuasta. Ja unet viihdyttävät ja antavat ajattelemisen aihetta.

Suomen kielessä monet nukkumis- ja sänkysanatkin ovat jotenkin äänteellisesti rauhoittavia ja miellyttäviä. Niin kuin vaikka PEITTO. Tai HUOPA. Tai VILTTI. Tai TYYNY.

Oi tulee viikonloppu. Sen aikana tapahtuu jotain (ainakin pojat menevät partiohenkisesti Talvitaitotapahtumaan ja puoliso hiihtää), mutta aamuisin saa nukkua pitkään!

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ai niin, piti agitoida

Niin, 8.3.2017 on taas kansainvälinen naistenpäivä. Aikovat ainakin Yhdysvalloissa pitää naisten yleislakkoa tuona päivänä. Tätä viestiä välitetään eteenpäin Suomessakin, joskin vaihtoehtoisia reittejä. Eli arvon lukija, jos koet haluavasi käyttää lakkoasettasi, käytä. Aina puhutaan äänestämisestä. Mutta vaikuttamiselle on muitakin väyliä ja tapoja. Esimerkiksi se että ei suostu tekemään hölmöyksiä vaikka käsketään, tai se että tekee mitä oikein on vaikka kielletään. Ja sanoo ääneen mitä mieltä on, ja tarpeen tullen korostaa sanomaansa vaikkapa sitten lakkoilemalla.

(Pikainen käännös osasta tekstiä, joka löytyy yllä olevan linkin takaa: "kerätkää yhteen ystävänne, perheenne, naapurinne ja aloittakaa aivoriihi siitä miten voitte parantaa yhteisöänne, vastustaa nykyhallintoa, ottaa vastarinnan ja itsestänne huolehtimisen osaksi päivittäisiä rutiinejanne, ja kuinka voitte kanavoida ponnistelunne hyviin tarkoituksiin." Ei hullumpia kehotuksia!)("...gather your friends, families, neighbors, and start brainstorming ideas for how you can enhance your community, stand up to this administration, integrate resistance and self-care into your daily routine, and how you will channel your efforts for good..".)

Lontoo oli edelleen hyvä

Olimme kotona aamukolmelta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja sunnuntai menikin laukkuja purkaessa ja torkkuessa. Ihanaa, kun kaikki lapset ovat jo niin isoja että ei tarvitse olla kovin aktiivinen jos ei jaksa.

Lontoon reissu täytti odotukset. Emme riidelleet 15-vuotiaan kanssa, vaikka hermot välillä olivatkin tiukilla molemmilla. Kävelimme paljon. Näimme museoita: British Museum, Natural History & Science Museum, Imperial War Museum (ja HMS Belfast). Söimme keittoja ja kerran jopa fish and chips. Matkat menivät ongelmitta ja opimme ajamaan maanalaisella ja junaverkostolla. Ystävien luona oli helppo majailla, ja heitä kiva iltaisin jututtaa. Vaikka  sydäntä puristikin kuulla miten he miesparina joutuvat miettimään minne matkustaa ja missä matkoillaan majoittua. Päivänpolitiikan ahdistuksia (Brexit) päästiin myös purkamaan.

Eli sopiva yhdistelmä reaalimaailmaa ja -politiikkaa, mausteena muumioita, dinosauruksia ja sotapropagandaa oli meidän matkamme. Parin vuoden päästä uudelleen, tällä kertaa seuraavan teinin kanssa?

Edelliset käyntini Lontoossa olivat tosiaan vuosina 1997 ja 1998. Tuntui että ei kaupunki nyt NIIN paljon ollut muuttunut. Arkkitehtuuri oli edelleen sekalaista ja niin oli sekalaista seurakuntaa maanalaisissakin. Se oli parikymmentä vuotta sitten ja on edelleen minusta melkein parasta Lontoossa: ajaa julkisilla ja katsoa maanalaisen asemia ja välillä vilahtavia kaupunkimaisemia, ja niitä niin erilaisia ihmisiä, jotka keskimäärin hienosti tulevat toimeen toistensa kanssa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

London calling

Huomenna! Pääsen 15-vuotiaan puhekoneen kanssa Lontooseen! Harry Potterin studiot! Museoita niin paljon kuin sielu sietää!

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Flunssaa ja huonoja tekstejä

On pidetty melko ankaraa flunssaa. Puolisolla keuhkoputkentulehdus (tosin hän jo parani, väsyi kyhjöttämään sohvalla ja siirtyi toimistotöihin), itselläkin pari päivä kuumetta ja sen jälkeen monta päivää heikkoa oloa ja vähien töiden tekoa sohvan nurkassa. Nuorimmaisella oli viikonloppuna kuumetta ja vaisuutta, 15-vuotiaalla on yskä ja puolikuntoisuus.

No kunhan parannumme kunnolla hiihtolomalle.

Töiden puolesta olen korjannut kamalan huonoja suomennoksia. Huvin puolesta olen katsonut urakalla kieltenopettelukilpailua Talo Italiassa.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Teinejä: kolme

Ystävänpäivä. Lapsi numero kolme täyttää 13 vuotta eli saavuttaa teinistatuksen. Nyt meillä on niitä kolme. Eikä ole yhtään kamalaa!

Numero kolmosen kasvussa ihastusta herättää etenkin seuraava: oma kello on soimassa seitsemältä, jotta ehdin patistelemaan nimenomaista lasta ylös sängystä ajoissa. Mutta kas! Kuulen hänen nousevan ihan itsekseen ja menevän alakertaan (läksyjen pariin). Voin nukkua vielä vartin, ennen kuin kannataa nousta aamukahvin laittoon!

(Tästä tulee mieleen entinen kollega, joka muisteli tarkastaneensa lukioikäisenä kellostaan että jee, vielä voi nukkua 40 sekuntia.)

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kuin viimeistä päivää

Luultavasti viimeinen päivä pitkään aikaan maakunta-arkistolla. Olen tullut tänne tosi monena aamuna syyskuun alun jälkeen. Pyytänyt paperit lähiarkistosta, levittänyt koneeni ja muistiinpanovälineeni ikkunanvieruspöydälle, alkanut naputtaa hiljaisuudessa muistiinpanoja. Ikkunan takana menee autoja ja ihmisiä. Tuuletus humisee. Rauhallista. Tämä arkistoepisodi on ollut elämän mittakaavassa lyhyt, mutta hyvin miellyttävä ajanjakso.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ai niin, paleltaa

Talvi on ollut niin lauha, että yksi viikko jolloin lämpötila pyörii -20 ja -15 asteen huikkeilla tuntuu arktiselta. Mitä, autoja pitää lämmittää? Mitä, kotona lattiat ovat oikeasti kylmät ja kroppa sellaisessa vilunjähmässä koko ajan?

Ehkä tämä on syynä siihen, että maakunta-arkiston tutkijasali on täynnä väkeä. Täällä on sama lämpötila kesät talvet.

Tilannepäivitys

Pääsin pohjoisesta kotiin eikä jäätävää tihkua juuri ollut. Radion perjantai-illan ohjelmisto oli päivittynyt nuorempaa kuulijakuntaa palvelevaksi, eli klo 22 jälkeen piti turvautua muuhun kuin YleX:ään. Kotona oli myös puolison isä viikonloppu"lomalla", eli ohjelmassa olikin sitten kirkossa käyntiä, syömistä, elokuvien ja komediaklippien katselua ja yleistä löhöämistä. Kirkollisiin menoihin liittyn päädyimme jostakin käsittämättömästä syystä järjestämään lappusille kirjoitettuja Raamatun kirjoja oikeaan järjestykseen (no syy oli se kun partiohenkisen toiminnan lappuset olivat meillä ja ihan sotkussa). Ruokaakin piti lykätä kun lappuset olivat hujan hajan keittiön pöydällä. Vieraileva tähti oli laittanut hyvää kasviscurrya ja tuonut mukanaan kreikkalaisia leipiä, ja minä kokkasin lauantaina poronkäristystä (jota syötiin hartaasti ja nautinnolla) ja sunnuntaina potkakiekkoja ja juureksia uunipadassa (jota kohtaan lapsilla oli vahvaa ennakkoluuloa mutta pappa osasi ottaa ilon irti luuytimien imeskelystä ynnä muusta).

Nyt koetan päästä selville mitä pitäisi tehdä ja milloin. Parsia tällä viikolla loput vanhat arkistopaperit ainakin. Sitten voin sanoa pitkäksi aikaa hyvästit maakunta-arkiston palveluille. Niitä onkin tullut käytettyä hyvin tiiviisti melkein puoli vuotta. Sitten yksi pieni apurahahaku ja sen ison rahoitushaun suunnittelua. Sitten voisi upota oikeasti edistämään kahta, kolmea tai jopa neljää artikkelia. (Ja tässä vaiheessa vuotta kaihertaa takaraivossa se epämiellyttävä ajatus, että onko tästä kaikesta mitään hyötyä. Siis absoluuttisesti ajatellen varmaan kyllä, mutta onko niin että yli nelikymppisenä tehty ahkerakin tutkimustyön pakerrus ei kerta kaikkiaan tänä maailmanaikana realisoidu kunnon rahoitukseksi tai vaikkapa tutkimusviraksi. Ihan tyhmää ja barrikadeille pitäisi nousta.)

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ei jäätävää tihkua kiitos

Kulunut viikko on mennyt Rovaniemellä korvia myöten arkistoon uponneena. Olen lukenut urakalla, mitä nyt vähän tavannut kollegoja eli edistänyt käsikirjoituksia ja yhteistöitä. Nukkunut kahdessa paikassa, istunut vähän iltaa ystävän kanssa, lukenut. Jopa syönyt, kun ensin puoliso lähetti "apurahaa", ja sitten puolen vuoden apurahaosuus oikeasti pläjähti tilille.

Kohta lähden ajamaan kotiin. Apurahan saapumisen luoman rikkauden illuusion turvin olen ostanut meille huomiseksi oikeaa poronkäristyslihaa, kuin myös potkakiekkoja. Kohta saan autoon uudet etuvalot, eli matkalla nähneekin jotakin. Ja toivon että meteorologit ovat väärässä Oulun tienoon jäätävän tihkun suhteen (eilen ne eivät olleet, eli 5km matkalla pitki skrapata ikkuna kahteen kertaan).

lauantai 28. tammikuuta 2017

Hyvästit gerbiileille

Ensin meitä oli kuusi ihmistä. Sitten meitä oli kuusi ihmistä ja kolme eläintä. Jossain välissä meitä oli seitsemänkin ihmistä (vaihto-oppilaan aikaan). Nyt meitä on ollut viisi ja kaksi, sitten viisi ja yksi, kun toinenkin gerbu marraskuussa kuoli. Tällä viikolla löytyi viimeinenkin gerbuvanhus rauhallisesti ikiuneen nukkuneena terraarion purujen päältä.

Nyyh.

On siivottu purut viimeisen kerran pois, imuroitu huoneen nurkka, pesty terraario ja tarvikkeet. Katsotaan tuleeko niitä joku käyttämään ja milloin.

torstai 26. tammikuuta 2017

Rakas kirjoitettu sana

Olen ihan vähän käynyt läpi huushollin moniaita kirjahyllyjä. Ottanut sivuun kirjoja, joita tuskin kukaan täällä koskaan lukee. Täytyy tehdä tilaa, jos joudumme lähitulevaisuudessa muuttamaan työhuoneen vaikkapa makuuhuone-työhuoneeksi.

Kun on pitänyt selittää pienille lapsille mitä tutkija tekee, olen tainnut sanoa että tutkija ensin lukee kaikenlaista vanhaa ja sitten kirjoittaa siitä samasta aiheesta jotain uutta. Mutta oikeastikin kirjoitetun sanan kanssa pelaaminen on oleellinen osa työtäni. Ja mikä sen parempaa! Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet koko-elämän-prioriteettilistan kärjen tuntumassa. Eli kirjojen selkkoaminenkin on nautinto.

Viime kuukausina lukeminen on painottunut asiatekstiin. Työn puolesta on pitänyt perehtyä erinäisiin raportteihin, artikkeleihin ja hakemusluonnoksiin. Välillä on toki pitänyt ravita päätä vaikkapa Beck -dekkareilla. Ja nuorimmaisen kanssa olemme ihanasti olleet preerialla, enemmän tai vähemmän pienissä taloissa, jo syksystä asti. Saattaa olla että tämän kirjasarjan urakoinnin jälkeen en enää paljonkaan lue iltajuttuja lapsilleni. Nuorimmainenkin on oppinut lukemaan pieniä kirjasia ja lukee niitä mielellään - ja alkaa jopa oppia menemään nukkumaan ilman aikuisen turvaa. Tilanne tuntuu kerrassaan kummalliselta. Olen lukenut iltasatuja ja -tarinoita jo yli 17 vuotta, melkein joka ilta kotona ollessani. Tuhansia kertoja varmaan.

Onpa sitten ihmeellisiä ylimääräisen ajan kokemuksia, kun voi tulla iltayhdeksän jälkeen alakertaan naputtelemaan koneelle omaa tekstiä, tai katsomaan jotain pölhöä, tai muuten vaan lojumaan sohvalla. Sohvalla lojuessaan saattaa tulla mieleen jonkun itselle tärkeän kirjan joku kohta - ja on aikaa etsiä ja lukea se.

Tästä päästään sujuvasti kirjakategoriaan LEHTEILYKIRJAT. Ne on just niitä itselle tärkeitä, kymmeneen kertaan luettuja, jotka tulee edelleen luettua säännöllisesti. Mutta useammin käy niin, että täytyy palata vaan tarkistamaan että alkaahan joku kirja yhtä vetävästi kuin ennenkin tai liikuttaako joku kohta jostain toisesta kirjasta edelleen. Tai ihan vaan lehteilemään ja nauttimaan tutusta ja kauniista kielen poljennosta. Viime viikkoina olen lehteillyt Apollinairea, Tunströmiä, Höegiä. Ja eilen illalla Hotakaisen Buster Keatonia. Kannattaa lehteilläkin: "Tiedän mitä on arki, ja olen käynyt neljästi juhlissa. Vaistoan maanantain jo aamusta ja tunnen ilotulitusraketin ulkonäöltä. Olen saanut elää ihmisen elämää, jota on vielä vähän jäljellä. En tarvitse enkä kaipaa enää mitään. Minulla on jo tarpeeksi kaikkea. Olen ehyt ja säpäleinä. Tiedän, että näin voi elää."


Lapset myös oppii...

...hyödyllisiä ja vähemmän hyödyllisiä asioita.

15-vuotias on vahingossa oppinut melko sujuvaa englantia (kun on pitänyt kommunikoida koneella ryhmäpeleissä mm. venäläisten jätkien kanssa).

7-vuotias on oppinut sormivirkkaamaan ja käymään kaupassa.

12-vuotias on oppinut hyräilemään niin että kuulostaa ihan siltä kuin värinähälytyksellä oleva puhelin soisi jossakin lähistöllä.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Aika kuluu, lapset kasvaa

Luen edelleen vanhaa arkistomateriaalia, poronhoidosta ja poronhoitajien kokemuksista säästä ja sen sellaisesta. Olen edennyt syntymävuoteeni. Kesä -75 oli poroille ihan kohtuullisen hyvä. Minulle on kerrottu, että Kuopiossa sen sijaan satoi lunta keskellä kesää (ei sillä että se poroja haittaisi).

Nuorimmaiseni lähti yksin lähikauppaan ensimmäistä kertaa. Maito oli loppu, ja hän tahtoi lähteä ostamaan - ja hänet voi lähettää ostamaan. Silti jännittävää.

Muutenkin lasten kasvu ja kehitys alkaa tuntua arjessa, ja kotona, uudenlaisina kuvioina. Illalla voi tehdä tarpeen mukaan pientä kirjoitushommaa vaikka lapset olisivat hereilläkin. Voi mennä halutessaan nukkumaan ennen lapsia. Pikkulasten tavaroita voi tosiaan selkkoa pois. Ja huomasin, että porstuan iso musta lipasto on seissut hipaisemattomana jo pitkään. Sen sisällä on parit pienet veneilyliivit ja valtaisa kasa kurahousuja!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan kohti valoa. Päivän pidentymisen huomaa sekä aamusta että illasta.

Pojat olleet vähän flunssaisia ja olemme puolison kanssa molemmat olleet Jyväskylässä - arkisia, jopa hiljaisia, hyviä päiviä. Joku hiihtää, nuorimmaisen kanssa käytävä luistelemassa, aikaa vaihtaa lakanat, käydä läpi kirjahyllyn kirjoja. (Nytkö on laitettava pikkulasten kirjat laatikkoon ja kirjoitettava päälle "pienten lasten kirjoja"??? Kenen takia ja milloin laatikko kaivetaan taas esiin???)

Toisaalta parina päivänä iskee perheenäiti-Jekylliin tohtori-Hyde joka haluaisi vain istua koneella ja naputtaa excel -taulukkoihin vanhoja tietoja porotaloudesta ja AJATELLA kaikessa rauhassa. Tällöin arkiset asiat kuten ruoanlaitto tai lapsille puhuminen vaikuttaa  suurelta turhuudelta.

No, ensi viikon istun kokonaan Rovaniemellä naputtamassa.

Soundtrack: Drake/Over.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Rahattomana mutta paljon muuta kyllä löytyy

Kumman kahtajakoinen olo taas tässä tammikuun puolivälissä. Olen ihan rahaton. Apurahan seuraava satsi tulee helmikuun toinen, ja siihen asti elän puolison (ja lasten) rahoilla. Tutkimusrahoituksen jatkosta ei ole mitään varmuutta heinäkuun lopun jälkeen. Toisaalta äsken päättyneen rahoitushaun ja kaiken siihen liittyvän tutkimustyön myötä edelleen on "korkean tason tutkija" -fiilis.

Sitä paitsi minä saan elää ihan luksuselämää seuraavat puoli vuotta, siinä mielessä miten monta ja miten kivaa matkaa näihin aikoo sisältyä. Hiihtolomalla olemme 15-vuotiaan kanssa Lontoossa, sitten keväämmällä joidenkin kanssa vaihto-oppilasta moikkaamassa, sitten ehkä äidin kanssa junalla Viipurissa. Eli sitten kun tulee rahaa, sitä alkaa myös mennä - perheemme harrastamaan mustaan aukkoon, matkusteluun!

Ei ole siistiä kotia, ja huomaan äkkiä miten kaikki kaapit ja hyllyt ovat vaan tänne kertyneitä - eivät ollenkaan mietittyjä ja just näihin huoneisiin haluttuja. Mutta onhan paljon toimintaa näissä huoneissa, ja täällä on esimerkiksi nuorimmainen jonka kanssa olemme mm. kuukausikaupalla tahkonneet lukea 1800-luvun amerikkalaisuutta Pieni talo preerialla -sarjan kautta, puhuneet siitä onko joku kirkko parempi kuin joku toinen (lopputulema - ei ole) ja paljon muuta. Pojatkin on kivoja.

Ei ole muka ollut aikaa harrastaa liikuntaa, ja nyt kun olisi aikaa, ei ole innostusta. Mutta muistaakseni se sieltä tulee kun on tullakseen.

perjantai 13. tammikuuta 2017

18 vuotta sitten

Meidän vanhin lapsemme tulee tänään täysi-ikäiseksi. Siellä Italiassa juhlivat, ja meistä tuntuu jotenkin hoopolta että olemme perinteisesti säästäneet joulukuusta tähän päivään asti.

Tuntuu hiukan absurdilta, ja nyt tavallaan ymmärrän sen iänikuisen "aika menee niin nopeasti". Vaikka toisaalta sitten, tuntuu että tuo lapsi ja sittemmin nuori olisi aina ollut minun elämässäni. Koko aikuisikäni hän on siinä sylissä ja vieressä ja kotona ja elämässä pyörinyt. Opettanut melkein kaiken vanhempana olosta, niin että nyt se jo sujuu. Olen hänelle siitä kiitollinen.

Vanhimmaisemme on hyvin erikoislaatuinen persoona. Ei helppo, mutta hyvää, hauskaa ja yllätyksellistä seuraa. Ei mikään tusinatyyppi. Määrätietoinen, osaava, omansalainen. Periaatteellinen, eläimistä huolehtiva, globaali ajattelija. Olen varma että hänen kauttaan tästä maailmasta on tullut ja edelleen tulee parempi paikka.

18 vuotta sitten ihmettelin että tällaistako on synnyttää. Sitten vietimme muutaman päivän opettelemassa vauvan imetystä ja vauva opetteli syömään - vaikka olisi mieluiten nukkunut. Otimme valokuvan, jossa lapsi köllötti Haikaranpesän parisängyssä minun maastotöissä käyttämä villasukka vierellään. Saman kokoisia olivat. Siitä on tultu tähän monta senttiä, monta päivää ja monta kaikkea.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

magna cum laude

Hakemus meni. Ajallaan. Nyt on vähän tyhjä olo, kun noin kuudessa viikossa (miinus loma) pistettiin tyhjästä kasaan noin iso kokonaisuus. Koordinaatiotiimi sai kyllä kiitosta ja ylistystä yli 30 hengen konsortiolta. Toivottavasti aiehaku menee läpi, ja päästään puurtamaan maaliskuussa varsinaista hakemusta...

Samassa rysäyksessä hain vielä itselleni dosentuuria.

Nyt on siis hirmu korkean profiilin olo. Ja väsyttää. Ehkä kun loppuviikon rauhoittuu, mieli tasoittuu sinne normaaliin apurahatutkijan tasoon ja elämä palaa normaalimmaksi.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Työpäivä jatkuu onnibussissa

Huuh.

Huomenna klo 16 on ison hakemuksen oltava jätettynä ja sitten minä teen ihan kaikkea. Puhun perheelleni, vastaan whatsapp -viesteihin, menen jumppaan, laitan ruokaa, katson hölmöjä tv -ohjelmia. Työtä en tee ennen kuin ensi maanantaina.

Tässä eilinen ja tänään on mennyt Turussa, päähakijan kanssa hakemusta kasaan paukuttamassa. Tuotteliasta, väsyttävää. Koko kapasiteetti käytössä. Uskalsin kuitenkin lähteä jo kotiin luottaen siihen että päähakija osaa ja ymmärtää lähettää hakemuksen ajoissa.

Sanoinko jo että se takaraja on huomenna klo 16?

tiistai 3. tammikuuta 2017

Viuh-vauh

On levätty edelleen, mutta myös käyty mummun luona Savossa, nähty samalla sukulaisia, jotkut on hiihtäneet, toiset valmistelleet heikkojen nettiyhteyksien päässä hakemusta, tultu takaisin kotiin. Pidetty kokouksia, teinipojat ovat auttaneet jotakin mummoa muutossa, käyty parturissa, nuorimmainen leikkinyt kaverin kanssa koko päivän. Valmisteltu parempien nettiyhteyksien päässä hakemusta.

Huomenna mennään laivalle. Valmistellaan huvittelun lomassa varmaan hakemusta sielläkin. Koululaisten lomaa vielä muutama päivä jäljellä. Pakkanen kiristyy. Onko päivä jo kukonaskelta pidempi?

Hakemuksen jättöön enää viikko ja päivä. 

PS. Vanhimmaisella näytti skype -puhelun mukaan olevan kaikki hyvin Italiassa. Hassua oli nähdä hänet osana toista perhettä. Mutta ihan mukavaa.

PPS. Tehtiin tapaninpäivänä vaihto-oppilaan reseptillä lasagnea. Se on ihan hirmu hyvää. Mutta vuorokausi sen teossa menee.