lauantai 29. huhtikuuta 2017

Merkityksellistä vappua kaikille


Niin se vappuviikonloppu? Puoliso ja 13-vuotias ovat jälkimmäisen kummisedän luona Sveitsissä, tulevat ensi keskiviikkona. (Minä lähden työhommissa ihanaan pohjoiseen jo tiistaina, eli pappa tulee pitämään huushollia pystyssä pariksi päiväksi. Tästä se hektinen toukokuu alkaa!)

Me pyrimme pitämään mukavia päiviä kotona. Vapunaattona on seurakunnan perinteiset vappumyyjäiset, näihin teen hiljalleen kakkuja ja menemme varmaan avuksikin. Muuten on lapsilla vähäistä kavereiden tapaamista, itsellä vähäistä kokeellista kokkaamista, hyvin vähäisiä pihatöitä (KYLMÄ!!!) ja iltaisin liian myöhään venyviä sessioita Beck -elokuvien parissa.

Nautinto.

Itse vappuna laitan kantaaottavan paidan päälle ja ylioppilaslakin päähän. On meillä simaa ja tippaleipiä ja ilmapallojakin. Vanhoja autoja käydään varmaan katselemassa läheisen marketin pihassa. Ja aamusta olisi kiva käydä moikkaamassa vasemmiston vappumarssiakin. Minulle vappu on jopa melko tärkeä juhla. Harvoina juhlina tunnen oloni juhlalliseksi, lähinnä jouluna ja itsenäisyyspäivänä. Vapussa on sellaista merkityksen tuntua. Puhutaan paitsi yleisestä lystinpidosta ja keväästä, myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kapinasta, maailman parantamisesta, politiikasta joka näkyy arjessa.

Se on hyvä.

Luulisin että hyvä vaihe

Olen pitkää vappuviikkoa kolmisteen kotona yläkoululaisen ja nuorimmaisen kanssa.

Yläkoululainen on ärsyttävässä melkein-16-vuotiaan iässä, jossa kavereiden kanssa puhuminen sujuu paljon paremmin kuin äidin, mutta poikaa saa toki viedä kouluun, välillä hänen kavereitaankin, ja satunnaisesti pojasta purkautuu ajatuksia fotoneista, matemaattisista lausekkeista, tanssimisesta ja jalkapallosta.

Nuorimmainen on ihanassa ekaluokkalaisen iässä jossa puhetta tulee, kavereita on, hassutellaan, luetaan, tunteet ovat suuria ja heilahtelevat äärilaidasta toiseen.

Veikkaan, että näitä aikoja ajattelee joskus suurella lämmöllä. Itsellä olisi tällä hetkellä niin suuri palo vain tehdä tekstejä valmiiksi ja aloittaa uusia, että ns. oikea elämä tuppaa tuntumaan välillä enemmän tai vähemmän suorittamiselta.

Kollega sanoi tämän oikein hyvin sähköpostissaan muutama päivä sitten. Pohti tutkijanidentiteettiään, mietti mihin kannattaa ja voi panostaa, ja totesi että olisi tietenkin helpompi jos pelkkä arki (ruoka, suoja) riittäisi. Mutta kun eihän se riitä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Minut oli kutsuttu pitämään koeluento dosentin arvon hakuun liittyen. Olin valmistellut kohtuullisen kivan tuntuisen "luennon" ja käynyt läpi sen moneen kertaan, että osaisin esittää sen kutakuinkin luontevasti. Koetin ajatella positiivisesti ja innostuneesti koko juttua.

Aamulla ajoimme pääkaupunkiseudulle yhdessä puolison ja nuorimmaisen kanssa - nuorimmainen meni mummille päiväksi, puoliso Espoon toimistolle ja minä yliopiston kotilaitokselle. Rakennus ja tunnelma olivat edelleen sellaiset joihin oli helppo solahtaa. Odottelin vuoroani, minua ennen koeluentoja vastaanottava paneeli kuunteli muutamaa professorin paikkaa hakenutta henkilöä. Ehdin kätellä yhden näistä hakijoista ja vaihtaa pikaiset kuulumiset - brittitutkija, joka on ollut läsnä tavalla tai toisella koko tutkijanurani ajan.

Luentoani kuunteli ainoastaan neljän hengen raati. Kuuntelivat kiltisti, muistin sanoa kaiken mitä piti, esiintyminen tuntui hyvältä ja luontevalta. Piirsin valkotaululle kummallisen näköisen kuusen. Sain hyvää palautetta. Opetuskokemukseni tunnustettiin, sanottiin että opetukseni menisi hyvätasoisesta lukio-opetuksesta. Aihekin oli kuulemma kiinnostava (opiskelijaedustaja oli etenkin tykännyt). Siinä palautetta vastaanottaessani ja raadin kanssa keskustellessani tunsin oloni tasavertaiseksi ja osaavaksi.

Päivä jatkui ihanasti ensin yhden kollegan ex tempore -tapaamisella (pyysin apua yhden aineiston käsittelyyn - tyypilliseen epäsosiaaliseen meteorologityyliin keskustelu päättyi siihen kun keskustelukumppani yhtäkkiä vaan lähti paikalta) ja kahden kollegan suunnitellulla tapaamisella (vertaistuettiin toisiamme apurahaköyhyydessä ja suunniteltiin jatkotöitä). Edelleen tunsin olevani oikea ihminen oikealla paikalla.

Kun tein jo lähtöä mummilaan, törmäsin vielä kahteen kollegaan, ja hyvin läheisiin sellaisin - toiseen, joka on ollut läsnä ja tukemassa koko tutkijanuran ajan, ja toiseen, jonka kanssa olen opiskellut ja jatko-opiskellut. Nyt olin tosiaan itse hakenut dosentuuria, ja hän oli ollut yksi professorin paikkaa hakeneista. Matkustimme keskustaan yhdessä, puhuimme, istuimme alas puhumaan lisää - tutkimuksesta eniten, mutta myös muusta. Ah.

Ylellinen pätevyyden ja osaamisen tunne pysyi ylläni koko illan. Vieläkin siitä on häivähdys jäljellä.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Hoh!

Hoh mikä vaalitulos! Ilahduttavaa! Vihreät Jyväskylän SUURIN puolue?! Eikä vasemmistokaan kahlannut kovin pahasti. Yllättävä tulos monessakin mielessä. Piti olla sunnuntaina iltapäivällä kuudesluokkalaisen kanssa pitämässä koululla vaalikahvilaa. Siellä yllätti miten paljon porukkaa kuhisi äänestämässä. Siksi yllätti se, miten alas äänestysprosentti lopulta jäi. Tämä on harmi, sillä minulle mieluisa tulos taitaa olla just sellainen vaikuttamismahdollisuuksiinsa uskovien optimistien tulos. Kotiin lienee jäänyt paljon niitä, jotka olisivat keikauttaneet vaakaa toiseen suuntaan? Toivottavasti tulos ei syvennä vastakkaisasetteluja vaan että kunnissa tehtäisiin oikeasti fiksua työtä seuraavat vuodet.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Metsäsuhteesta

Edellisen postauksen jälkeen pakko miettiä hieman lisää sitä omaa metsäsuhdettaan. No se on niin syvällä että ei sitä vissiin edes huomaa. Olen kasvanut keskellä metsää, ja lapsuudessa ihan oikeasti ne rakkaimmat leikkipaikat olivat muutamassa lähimetsässä. Niiden menetys brutaalien 90-luvun hakkuiden kautta oli iso surun ja katkeruuden paikka, joka ei ole vieläkään sisimmästä kokonaan parantunut.

Metsiin on menty kaikissa asuinpaikoissa: Itä-Helsingissä Meri-Rastilassa niihin rantametsiin ja Kallahdenniemelle, vanhan Vuosaaren puolella Mustavuoreen. Jyväskylään muuttaessamme järven läheisyys ei ollut hyvän talonpaikan kriteeri, mutta halusin metsän laitaan. Mielestäni metsän pitää olla niin lähellä, että sen näkee aina vilkaistessaan ikkunasta, ja haistaa ja kuulee ulos mennessään. Ja sinne voi piipahtaa hakemaan jotakin jos tarvitsee, vaikka nyt mustikoita, tai kepin, tai kukkia. Koen että suhteeni metsään on silleen arkinen.

Mutta kyllä tuntui tavallaan oikeilta ja tutuilta myös ne folkloristiset puheet, joissa mietittiin entisiä ja nykyisiä "kanssakäymisen muotoja metsän kanssa". Puhetta metsälle. Tietämystä siitä, että jos veisi uhrilahjoja metsään, mille kivelle tai mille puulle ne veisi. Tietäähän sen, kysymättä tai kertomatta.

Kirjoittaisin tästä mielelläni lisää. Vaikkapa myös isäni metsäsuhteesta, siitä miten hän tavallaan näki metsän kuutioina, mutta myös arvosti sitä ympäristönä. Osasi liikkua eksymättä. Tiesi millaisia käyttö- tai koriste-esineitä mistäkin käkkyrästä tai oksasta tulisi. Ja vaikkapa myös pienen lapsen intuitiivisesta metsäsuhteesta, jota saan seurata nuorimmaiseni kommentoidessa maailmaa: "Minun mielestä puita ei saisi kaataa." Kirjoitan joskus toiste. Nyt alan ruokkia perhettäni.

Yltäkylläisiä päiviä

Eilen kävin yliopiston työpisteellä istumassa ja kokoamassa vähän aineistoa. Päivä tuntui ideoiden, vaihtoehtojen ja mahdollisten yhteistyökuvioiden puolesta jotenkin yltäkylläiseltä. Esimerkiksi opettajan pedagokiset opinnot ja pari fysiikan kurssia alkoivat taas tuntua ihan houkuttelevilta. Yhden lehtorin kanssa ideoitiin yhtä syksyllä kirjoitettavaa hankehakemusta (liittyen lumeen) ja yhden proffan kanssa yhtä toista (liittyen metsiin). Tilannehan on edelleen se että syksyksi ei ole MITÄÄN rahoitusta tiedossa, mutta ei se näköjään innostuksen ja mahdollisten yhteistyökumppaneiden puutteesta ole kiinni. Pitää edelleen koettaa luottaa että a) rahat riittää ja b) asiat menevät parhaimmin päin.

Oli muuten ihan virkistäävää istua päivä yliopistolla. Työpistekin oli niin sievä ja siisti ja siellä oli kynäpurkki ja sisäkengät ja kaikki. Ehkä siellä voisi käydä toistekin.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kävin metsäproffan kanssa verkostoitumassa metsähistoriaa ja metsäsuhdetta tutkivien ihmisten seminaarissa. Meni paljolti ohi omien aiheiden (vaikka porojuttuja lukiessani metsätalouden kanssa olleet konfliktit nousivat kyllä esiin kaikista aineistoista kuin huutomerkit), mutta kiinnostavaa oli kuunnella kaikenmaailman folkloristeja. Hämmästyin tosin omaa tunnereaktiotani joihinkin aihealueisiin (esim. "metsätopobiografia"). Haavoittuneet metsäsuhteet ja  menetyksen kokemukset esim. hakkuiden takia nostivat surun muistoja nuoruudesta, kun Savon lähimetsät menivät 90-luvulla.

Jos viikonlopun laittaisi ruokaa ja nukkuisi, ja ensi viikolla paiskisi taas aineistojen ja tekstien parissa.

PS. Peipponen on tullut, eilen aamulla kuulin sen laulua ensimmäisen kerran! Yltäkylläistä!

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Lokit, kärpäset, lapset

Olimme viikonlopun mummun luona Savossa. Laiskottelua, kesäverhojen vaihtoa, eräät hiihti, toiset kävivät serkun luona höpöttämässä kuntavaaleista sekä leikittämässä lapsia.

Talven aikana kropan ja pään vallannut väsymys ei ole vieläkään poistunut kokonaan, mutta erinäisten labratutkimusten mukaan mitään vakavaa syytä sille ei ole. Tämä on hyvä uutinen, mutta huono uutinen on se että asialle pitää itse tehdä jotain: liikunta aloittaa taas liki nollasta, vaikka väkisin; syödä oikeasti terveellisesti ja panostaa ruoanlaittoon (haluaisin lähinnä panostaa kirjoittamiseen). Levättävä, koetattava olla huolehtimatta esim. rahasta.

Lokit tulivat eilen, kärpänen heräsi parvekkeen oven välissä tänään. Eilen illalla nousivat koloistaan pienet ykkösluokkalaiset tytöt, meidän ja naapuruston. Pyörillä varustautuneina pyörivät lähikaduilla, jututtivat koiria ja koiranomistajia, leikkivät pihassa. Ennakoin kivaa ja rentoa kesää.

Olavi Uusivirran kappale soi päässä, se "Ollaanko tämä kesä näin".