Eilen oli hyvä päivä. Minut oli kutsuttu pitämään koeluento dosentin arvon hakuun liittyen. Olin valmistellut kohtuullisen kivan tuntuisen "luennon" ja käynyt läpi sen moneen kertaan, että osaisin esittää sen kutakuinkin luontevasti. Koetin ajatella positiivisesti ja innostuneesti koko juttua.
Aamulla ajoimme pääkaupunkiseudulle yhdessä puolison ja nuorimmaisen kanssa - nuorimmainen meni mummille päiväksi, puoliso Espoon toimistolle ja minä yliopiston kotilaitokselle. Rakennus ja tunnelma olivat edelleen sellaiset joihin oli helppo solahtaa. Odottelin vuoroani, minua ennen koeluentoja vastaanottava paneeli kuunteli muutamaa professorin paikkaa hakenutta henkilöä. Ehdin kätellä yhden näistä hakijoista ja vaihtaa pikaiset kuulumiset - brittitutkija, joka on ollut läsnä tavalla tai toisella koko tutkijanurani ajan.
Luentoani kuunteli ainoastaan neljän hengen raati. Kuuntelivat kiltisti, muistin sanoa kaiken mitä piti, esiintyminen tuntui hyvältä ja luontevalta. Piirsin valkotaululle kummallisen näköisen kuusen. Sain hyvää palautetta. Opetuskokemukseni tunnustettiin, sanottiin että opetukseni menisi hyvätasoisesta lukio-opetuksesta. Aihekin oli kuulemma kiinnostava (opiskelijaedustaja oli etenkin tykännyt). Siinä palautetta vastaanottaessani ja raadin kanssa keskustellessani tunsin oloni tasavertaiseksi ja osaavaksi.
Päivä jatkui ihanasti ensin yhden kollegan ex tempore -tapaamisella (pyysin apua yhden aineiston käsittelyyn - tyypilliseen epäsosiaaliseen meteorologityyliin keskustelu päättyi siihen kun keskustelukumppani yhtäkkiä vaan lähti paikalta) ja kahden kollegan suunnitellulla tapaamisella (vertaistuettiin toisiamme apurahaköyhyydessä ja suunniteltiin jatkotöitä). Edelleen tunsin olevani oikea ihminen oikealla paikalla.
Kun tein jo lähtöä mummilaan, törmäsin vielä kahteen kollegaan, ja hyvin läheisiin sellaisin - toiseen, joka on ollut läsnä ja tukemassa koko tutkijanuran ajan, ja toiseen, jonka kanssa olen opiskellut ja jatko-opiskellut. Nyt olin tosiaan itse hakenut dosentuuria, ja hän oli ollut yksi professorin paikkaa hakeneista. Matkustimme keskustaan yhdessä, puhuimme, istuimme alas puhumaan lisää - tutkimuksesta eniten, mutta myös muusta. Ah.
Ylellinen pätevyyden ja osaamisen tunne pysyi ylläni koko illan. Vieläkin siitä on häivähdys jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti