maanantai 19. kesäkuuta 2017

Läsnäolo, poissaolo

Tuli se, vanhimmainen. Hieman aiempaa pidempänä, lihaksikkaampana ja ruskettuneempana. Vastaili pienellä viiveellä kun päässä raksutti myös italian kieli. Ainakin toistaikseksi hymyilevä, hyvällä mielellä oleva ja energinen.
 
Myös vanhimmaisen tavarat tulivat. Tuliaisina kaksi kiloa juustoa ja kahdet erilaiset pelikortit (ja opetti uusia korttipelejä!). Yksi postipaketti tulee vielä perässä.

Tunsi olonsa kummaksi. No ihan varmasti. Me ja koko koti tuntuivat pienemmiltä. Tuntui kuulemma kummalta puhua suomea, ja ihmiset olivat rauhallisia, ja ulkona niin valoisaa.

Meistä tuntuu kumman tutulta että hän on taas täällä.

Hänen italianperheensä viestittää asian toista puolta, tunnetta, jonka tunnistan hyvin vaikka englannin kielioppi lauseessa onkin kömpelö: "lack of her seems strange".

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Jännitystä ja ihastusta ilmassa

Tänään ajamme iltasella hakemaan vanhimmaisemme kotiin. Onko hän muuttunut? Kuinka paljon? Kuinka kauan menee, ennen kuin arki taas uppoaa uomiinsa? Veikkaisin, aikaisempien kokemusten perusteella, että viikossa.

16-vuotiaan pakkasimme jo aamulla pohjoiseen menevään linja-autoon, eli koko porukka olemme kotona vasta juhannuksen alla.

Rovaniemellä sääpäivystystä tekevä ystäväni raportoi, että hän on kaikessa kesän valossa ja yövuoroputkessa onnistunut sekoittamaan vuorokausirytminsä täysin. Hänellä on tätä nykyä kaksi unipätkää vuorokaudessa, toinen aikaisin aamulla, toinen alkuillasta. Aamulla linja-autolle poikaa saattaessamme juttelimme myös kahdeksan vuotta sitten kongosta tänne muuttaneen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi miten oman rytmin kanssa oli teettänyt töitä silloin, kun he olivat tulleet valoisiin öihin heinäkuun lopulla.

Onhan tämä vuodenaika ihanaa.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Isoa scifiä: hyvät ja pahat ihmiset by Iain Banks

On olemassa pientä scifiä, jossa ajetaan ääntä nopeammin ja räiskitään eikä juuri ajatella, ja sitten on olemassa isoa scifiä, jossa mietitään elämää, kuolemaa, tietoisuutta, hyvyyttä ja pahuutta. Just lukemani Iain Bansin Siirtymä on mielestäni scifiä isoimmillaan. Siellä kaiken muun seassa oli muun muassa rautalangasta väännetyt määritelmät hyville ja pahoille ihmisille:

"Pahoilla miehillä on taipumus nauttia siitä, että he tappavat ihmisiä, ja mieluiten vielä suuria määriä. Hyvillä miehillä - ja naisilla - ei ole. Heistä tuntuu hyvältä silloin kun lapsikuolleisuus vähenee ja elinajanodote pitenee. Pahat määräävät mielellään, mitä muut saavat tehdä, hyvät tyytyvät rohkaisemaan muita tekemään omat päätöksensä. Pahat haluavat säilyttää vallan ja rikkaudet itsellään ja lähipiirillään, hyvät haluavat jakaa ne tasaisesti ja antaa jokaisen päättää itse, miten käyttää oman osuutensa."
(Banks, Siirtymä; Temudjin Oh vastaa kun Rouva Mulverhill tenttaa häneltä määritelmiä positiivisille, edistyksellisille voimille sekä negatiivisille, taantumuksellisille voimille.)

Tästä pääsee tukevaa aasinsiltaa pitkin taannoiseen Perussuomalaisten puheenjohtajavaihtoon ja tästä seuranneeseen poliittiseen arvokeskusteluun. Tässä yhteydessä opin nimittäin uuden sanan, hyvinvointisovinismi. Tarkoittanee osapuilleen sitä, että hyvinvointisovinisti ei ole suoranaisesti Banksin määrittelemä paha ihminen, mutta toisaalta hänen hyvä ihmisyytensä ulottuu juuri ja juuri omaan lähipiiriin, tai omaan kansakuntaan, tai johonkin muuhun rajattuun joukkoon ihmissuvusta.

Tätä en oikein sulata, eivätkä onneksi monet muutkaan. (Mutta ettei totuus unohtuisi ja omahyväisyys nostaisi päätään liian korkealle - kyllä siellä vaate- ja ruokakaupassa taitaa itseltäänkin helposti unohtua se ettei saisi päätöksillään vahvistaa hyvinvointisovinistisia käytänteitä.)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hetkellinen hybris

(Varoitus: postaus sisältää retrospektiivistä henkilökohtaisen työhistorian pohdintaa, on tylsä!)


Tämä on ollut työn puolesta hyvä kevät.

Dosentuurihakemus on menossa läpi, lähivuosien ajalle tuli mahdollista hissukseen kerätä kasaan pedagogiseen pätevyyteen vaadittavat opintopisteet, ja itse työkin on sujunut mallikkaasti. Olen vihdoin oppinut kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, hyviä töitä on työn alla mielenkiintoisten yhteistyökuvioiden kanssa. Ihan kuin ammatillinen osaaminen olisi lopultakin kohdillaan. Että jokin olisi loksahtamassa sellaiseen asentoon, että asiat alkavat onnistua. Usain Bolt sanoittaa tämän urheilijanuran osalta, hiukan isommalla itseluottamuksella (kirjassa "Salamaa nopeampi elämäni"):

"Toisinaan urheilija pystyy vaistoamaan, että jotain erityistä saattaa tapahtua. Kyse ei ole kohtalonomaisuudesta eikä väistämättömyyden tunteesta, vaan pikemminkin käsityksestä, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Kun vuonna 2008 kaikki loksahti kohdalleen, tunsin itseni tappavan tehokkaaksi. Halusin niittää kansaa lakoon otteillani."

Ne teistä, jotka ovat jaksaneet lukea postauksiani tässä kuluneen melkein kymmenen vuoden aikana ovat saattaneet huomata toistuvia teemoja. Yksi on tutkimustyön jatkon mielekkyyden ja mahdollisuuden mälvääminen. Tästä olen kirjoittanut aina kun joku rahoitushakemus on ollut tekeillä tai on tullut hylsy (90% tapauksista) tai onnistuminen (ne loput 10%). Kun olen raahanut vauvan mukana kokouksiin, ja tuntenut oloni ulkopuoliseksi. Kun olen kokenut pudonneeni urakehityksestä, tai kun ainoa järkevä askel on tuntunut olevan hommata lisää pätevyyksiä tai osaamisalueita. Kun leipää on hankitty pöytään opettamalla, säätä päivystämällä ja konsulttihommin. Kun leipää on hankitty pöytään työttömyyspäivärahalla. Kun tutkimusta on tehty työttömyyspäivärahalla. Ja sääpäivystyksen hiljaisina tunteina.

Onneksi oman työn osaamisen tunne on kasvanut koko ajan. Mutta tavallaan koko ajan on kasvanut myös joku epäonnistumisen pelko. Että jos nyt putoan sinne Prisman kassalle, putoan korkeammalta kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On tuntunut että se olisi myös laajemmin ajatellen haaskausta. En minä erityisen hyvä kassa olisi, mutta lukeminen, analyysi ja kirjoittaminen sujuvat koko ajan paremmin. Jos minusta joskus haluttiin kouluttaa tutkija, nyt minulle alkaisi jo olla käyttöäkin, toisin kuin haparoivina alkuvuosina.

Onhan minulla koko ajan ollut kokemus siitä, että minuun on luotettu ja ihan perusteettomastikin annettu mahdollisuuksia. Tulla mukaan ekologisiin yhteistöihin. Rohkaistu, kannustettu ja kirjoitettu lukemattomia lausuntoja ja suosituksia - työpaikkoihin ja rahoituksiin liittyen. Silti tutkimusmaailmassa on pitkälti omillaan, ja rahoituksen hakujen yhteydessä viimeiset vuodet ovat kyllä olleet aikamoista vuoristorataa innostuksen, toivon, itseluottamuksen, pettymyksen ja lopulliseen-epäonnistuneiden-hakujen-limboon-joutumisen pelon välillä.

Viime elokuusta alkanut apurahavuosi on kokonaisuutena ollut hyvä. Rahaa on ollut niukasti, mutta olen tehnyt jotakin johon en olisi koskaan uskonut saavani rahoitusta, ja jonka uskoin ja uskon edelleen tärkeäksi (arkistomateriaalin keruu luonnontieteellisen datan rinnalle). Koko ajan olen myös ajatellut, että keräämälläni aineistolla on arvoa muillekin kuin minulle. Vuoden aikana tehty ISO yhteistyö-konsortio-rahoitushakemus oli valtavan työläs eikä tuottanut tulosta, mutta senkin aikana ajattelin, että tämä on minulle hyvä näytön paikka ja voi poikia jotakin.

Kevään aikana menin siis Arktisen keskuksen erään professorin pakeille ja juttelimme mm. isosta rahoitushakemuksesta (jossa hänkin oli mukana), keräämästäni aineistosta, keskeneräisistä kirjoitustöistä ja hänen omien porotutkimushankkeittensa tilasta. Ehkä sitä saattoi kutsua työhaastatteluksi. Olemme neuvotelleet yhteistyön muodosta parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana, ja toden totta, hänen tarpeensa tutkijalle ja minun tarpeeni rahoittajalle käyvät kuin käyvätkin yksiin. Se rahoitushakemus oli antanut näyttöjä, samoin kuin muutaman edellisen vuoden aikana tekemäni työ aiheen parissa. Minulla on nyt siis VUODEN TYÖSOPIMUS elokuusta alkaen. Saan jatkaa tutkimustöitäni, ja siinä rinnalla hakea uutta rahoitusta ko. tutkimusryhmän kanssa. Ja tämä ilman työlästä ja nöyryyttävää hakurumbaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, ja huojentuneeksi. Ja voittajaksi. Palkituksi.

Vaikka kyseessä on vain vuoden pätkäsopimus, ja puhutaan työstä eikä mistään sen tärkeämmästä, nautitaan nyt hetki tästä hybriksestä. Ja otetaan se Elastisen biisi. Vaikka en ole koskaan oikein edes osannut ihailla sitä sellaista "painaa painaa" -asennetta ja että kovalla työllä ja plaa.

"mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa

koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua 
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään

hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"
(Elastinen, Eteen ja ylös)

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kohta hän tulee

Tähän työasioista kohkaamisen väliin: vanhimmaisemme tulee viikon päästä takaisin kotiin. Kouluvuosi Italiassa alkaa olla paketissa. Täytynee raivata hänelle, kasvaneelle, tilaa tänne. Henkistä ja ihan konkreettistakin. Vetää varastoihin työnnetyt tavarat esille. Pedata sänky.

Jännittävää.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Aikamoinen juhlaputki

Kerrataanpas vielä.

Lauantaina loppui 9-luokkalaisen peruskoulu, 6-luokkalaisen alakoulutaival ja 1-luokkalainen pääsi muuten vaan kesälomalle. Meillä oli käymässä mummu, mummi ja pappa, ja söimme samalla vaivalla myös äsken 8 vuotta täyttäneen ja pian 16 vuotta täyttävän synttärikakut.

Sunnuntaina puoliso, pappa ja minä teimme kulttuurimatkan Afrikkaan harvinaisen helposti. Osallistuimme seurakunnassamme vaikuttavan kongolaisrouvan tyttären häihin täällä kotipaikkakunnalla. Nauratti, kun olimme sännänneet vihkimispaikalle "ettemme olisi myöhässä". Pastori säntäsi paikalle meidän jälkeemme ja pyysi jotakuta pysäköimään autonsa, kun hän ei ehdi. No, pari tuntia siinä sitten meni, rupattelimme kirkonpenkissä ympärillä istuvien kanssa, pastori oikoi virsikirjoja. Paikalle virtasi hiljalleen kutsuvieraita ja 2h 15min myöhässä itse vihkipari. Vihkimisen aikana oli hienoa, kun yleisö hurrasi ja taputti.

Edellisestä oppineena kävimme kotona syömässä välipalaa ja kahvilla, ennen kuin siirryimme juhlapaikalle. Siellä ei sitten tarvinnutkaan odottaa pöytiin pääsyä juuri lainkaan (tulimme siis tunnin myöhässä). Ihan ruoan tarjoiluun asti ei jaksettu odottaa, ennen kuin lähdimme kotiin. Toki oli hauska kuunnella (mitään ymmärtämättä) sukujen puheita, seurata kun sampanjapullon korkkeja ammuttiin kattoon, ja nähdä kun kaasot ym ja vihkipari tanssivat sisään juhlasaliin!

Eikä tässä vielä lähellekään kaikki!

Maanantaina aamulla heräsin aikaisin ja ajoin Rovaniemelle puolikkaan työviikon siellä tekemään. Viikko alkoi maanantaina iltapäivällä Poroparlamentin puheita kuunnellen. Siitä sitten kaupungin vastaanotolle ja Pohjanhoviin parlamenttitansseihin. Tämä oli minulle kolmas kerta ko. juhlallisuuksissa. Porotutkimuksen ja -ihmisten parissa on tullut oltua jo yli kymmenen vuotta, tavalla tai toisella - aktiivisesti kuutisen vuotta. Tuttuja kasvoja oli siis paljon, puhe- ja juhlatyyli tutun tuntuista ja olo kotoinen. Jännästi itsekin kokee että parlamenttiin osallistuminen on vähän kuin palkinto taas yhdestä kelvollisesti hoidetusta vuodenkierrosta. Työt on tehty, laskut maksettu ja lapsetkin päässeet luokka-asteelta seuraavalle. Oli siellä muutkin juhlatuulella, etenkin poronhoitajat (joilla poronhoitovuosi oli juuri päättynyt ja uutta aloiteltiin).

Seuraavassa postauksessa lisää siitä miltä minusta nyt tuntuu, kun tiedän saavani jatkaa näissä tutkimushommissa vielä seuraavankin vuoden. Vihje: hyvältä.

Koulujen aitoja voimavaroja: järkevä OPS, hyvät opettajat ja taustalla olevat tyypit

Kevätjuhlien ja lauantaisten koulunpäättäjäisten jälkimainingeissa tuli mietittyä koulua ja sen päivittäistä toimintaa vähän enemmänkin.

Ensinnäkin huomasin miettiväni, että ei silloin omana kouluaikana vanhemmat ja muut paikkakunnan aikuiset olleet yhtä tärkeässä roolissa kuin mitä ne nyt tuntuvat olevan. Sitten tajusin, että enhän minä silloin mitään nähnyt, mitään kuullut tai mitään ymmärtänyt. Jos olisin kuullutkin kodin ja koulun yhteistyöstä, vanhempainneuvostoista, aluejärjestöistä tai muusta koulun saamasta tuesta, en olisi nähnyt sen arvoa.

On hienoa voida katsoa koulua nyt hiukan eri näkövinkkelistä.

Todistusten yhteydessä tuli puhuttua uudesta opetussuunnitelmasta niin lasten kuin monien aikuistenkin kanssa. Ihan fiksulta se vaikuttaa. En ole koskaan ollut mikään ihmisten arvioinnin fani, eli numeroiden katoaminen ei haittaa. Ja vaikkapa kieltenopetuksen varhaistaminen tuntuu toimivan hyvin, etenkin ruotsin aloitus jo alakoulussa oli nerokas ajatus. Monialaiset oppimiskokonaisuudet vaikuttavat fiksuilta, etenkin kun niitä meillä välillä toteutetaan jopa useiden opettajien ja eri luokka-asteiden oppilaiden yhdessä tekeminä.

Mikään OPS ei tietty toimi, jos opettajilla ei ole aikaa ja energiaa sitä toteuttaa. Ja innostusta ja heittäytymistä esim. oppia asioita yhdessä oppilaiden kanssa (hyvin tehokas konsti innostaa väkeä ajattelemaan itse, muuten). Hyvästä toteutuksesta ja mahtavasta opettajuudesta esimerkkinä sattumus, jonka kertoi yksi alakoulumme opettaja jo aiemmin tänä vuonna. Uudessa OPS:ssa on mm. koodauksen perusteet, joita viiides- ja kuudesluokkalaiset olivat opetelleet yhdessä yhden opettajista kanssa. Tämä opettaja kertoi havahtuneensa tilanteeseen, jossa hän ja kuudennen luokan pojat makasivat posket lattiaa vasten koulun yläkerran käytävässä, ja sihtailivat että meneekö ne legorobotit nyt suoraan niin kuin oli tarkoitus. Siinä oli alkanut opettajaa naurattaa, mutta pakko oli ollut myöntää että uudessa OPS:ssa on ajatusta.

Toinen esimerkki luovasta opettajuudesta tulee serkkuni kertomana. Hän oli päätynyt opettamaan pienehköllä paikkakunnalla islamia sekä muutamalle oppilaalle alakoulussa, että yläkoulun ryhmälle - jossa oli yksi oppilas. Pienen henkilökohtaisen aivoriihen jälkeen opettajaserkkuni oli päättänyt jättää yläkoululaisen virallisen "opettamisen" kokonaan pois, ja ryhtynyt ainoastaan valmistelemaan alakoulun tunnit yhdessä tämän oppilaan kanssa. Siinä oli muistipelien askartelun ohessa käyty läpi myös kyseisen luokka-asteen oppimisvaatimukset. Nerokasta!

torstai 1. kesäkuuta 2017

On tämäkin työtä

Olen tämän viikon aikana selvittänyt työn puolesta milloin ja miten luonnonsuojeluaate saapui Suomeen, ja mihin Lapin sodan jälkeisen jälleenrakennuksen voi katsoa päättyneen. Ja millä koulutuksella, millä kokemuksella?

Bändi veti Suvivirren hyvin

Käytiin eilen sitten tankkaamassa yhteisöllisyyttä ja vanhemmuus -ylpeyttä alakoulun kevätjuhlasta. Ja todettiin että on se nykyään helppoa, kun nuorimmainenkin on siellä esiintyjien pätevässä joukossa, eikä juhlien ajan tarvitse kannella ja hyssytellä yhtään pikkusisarusta.

Juhlia oli kaksi peräkkäin, ja olimme tulleet etuajassa. Käytävässä hengaillessamme saatoin siis jo mukamas varautua liikutusta aiheuttaviin ohjelmanumeroihin, kuten lopussa olleeseen mainioon "Isä-olen-täällä-maailman-toisella-puolen" - Suvivirsi -komboon. Puolivälissä tullut Elastisen Eteen ja ylös pääsikin sitten yllättämään ihan puun takaa. Ja olivat ne vielä löytäneet tosi hyvät pienen pienet laulajat siihen!

Sitten katsoin kuudesluokkalaisia, teinejä. Niissä on niin iso hajonta. Toiset ovat vielä ihan lapsia. Toiset taas sellaisia diivoja, ja niillä on silmissä sellainen ihan tuore, jännän itsetietoinen katse. On se alakoulu mielenkiintoinen paikka.