torstai 1. helmikuuta 2018

Helmikuu: vähissä voimissa

Tukholma vei voimat aika totaalisesti. Ilmeisesti pari päivää täysimittaista ajattelemista, suunnittelemista, pätemistä ja verkostoitumista on aika paljon. Etenkin kun tuloksena on lähinnä oman työsuunnitelman tuplaantuminen ja jonkinlainen sekoittuminen... Toisaalta, ehkä tuloksena on mahdollisuus myös jatkaa hankkeessa ensi syksyn jälkeenkin. Ja ihmiset toki olivat mukavia.


Ja jos prioriteettilistalla olisi kumminkin ne ns. omat työt ensin, eli keskeneräiset käsikirjoitukset. Tekee muuta sitten miten ehtii.

Ja oikeasti ottaa ne vapaaehtoisemmat hommat kuten kasvatustieteet hyvin vähällä.

Kun maaliskuussa pitää oikeasti opettaakin. Jos ei siinäkään laita rimaa liian korkealle.

Kotona on vain yksi ranskalainen, käy täällä lähinnä nukkumassa. Vanhimmainen tarjoaa sille välillä kyytejä, toiseksi vanhimmainen otti sen mukaan pelaamaan tietsikkaa. Ihan helppo tapaus. Pieni, ja nuoren oloinen poika.

Jottei olisi liian yksinkertaista, toinen auto on huollossa vielä monta päivää.

Ja jottei ajatteleminen ja prosessoiminen ja järjestely loppuisi kesken, vanhimmainen ja hänen ystävänsä saivat päähänsä NYT lähteä toteuttamaan muuttoa pois kodeistaan. Me otetaan tämä puolison kanssa ihan iloisesti ja jännityksellä, mutta onhan tässä mietittävä käytännön asioita, pelättävä yllättäviä kustannuksia (vaikka tytöt pyhästi lupaavat että niitä ei tule) ja kaivettava kaappien kätköistä vanhaa kamaa joka on laitettu säilöön tätä hetkeä varten.

Montakohan kertaa muuttokuorma vielä palaa kotiin, ennen kuin häipyy lopullisesti?

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä tällä on siihen, kun lapsi lähti kauan sitten alle yksivuotiaana perhepäivähoitajalle, kassi pakattuna?

1 kommentti:

Ansku kirjoitti...

Uusi vaihe, oih!